24 tuntia, 38 kilometriä
Syksyllä olisi jälleen tiedossa viikon vaellus Lapissa. Sitä varten oli tarpeen vähän harjoitella kilometrien nielemistä jossakin lähikohteessa. Edellinen alkukesän käynti Helvetinjärven kansallispuistoon oli jättänyt mukavan vaikutelman, joten siihen suuntaan veri veti uudestaankin. Reittisuunnitelmakseni alkoi kiteytyä pidempi lähestyminen etelästä - sieltä puiston alueelle nimittäin luikertelee Pirkan Taival, joka on myös osa eurooppalaista E6-kaukovaellusreittiä. Seitsemisen kansallispuisto olisi tällöin luonteva aloituspaikka.
Yhdessä päivässä ja yksin en tätä 38-kilometristä reissua aikonut yrittää, ja niinpä vokottelin mukaan lankomiehen. Hyväkuntoisena, ikänsä metsiä kolunneena liikkujana hän olikin valmis koitokseen heti työkiireidensä salliessa, vaikkei kokeneena rinkkaretkeilijänä itseään pidäkään. En ollut aiemmin tätä yhteysväliä kulkenut enkä tuntenut polun laatua ja kuntoa. Siksi ei ollut aivan selvää kuinka pitkää etappia ensimmäiselle päivälle kannattaisi ahnehtia. Sovimmekin politiikaksemme, että pyritään minimoimaan kakkospäivän matka, lähdetään varhain, ja kuljetaan niin pitkälle kuin ongelmitta jaksetaan ja hyvältä tuntuu. Ja tilataan paluukuljetus kun perille pääsyn ajankohta alkaa varmistua.
Vaelluspäivän aamu nousi aurinkoisena ja melkeinpä hellettä enteilevänä, mikä yhdessä 18-kiloiseksi turvonneen rinkan kanssa antoi aihetta epäillä, että luvassa olisi hikinen retki. Onkin vähän hassua, että yhden yöpymisen retkelle täytyy pakata melkein kaikki samat varusteet kuin monta päivää pidemmällekin. Vain ruokamäärä voi olla pienempi. Etelässä retkeiltäessä kannettavaa kertyy myös juomavedestä, vaikka luonnon virtavesiä oli nytkin tarkoitus hyödyntää ruoanlaittoon. Lankomies lupasi kantaa enimmät vedet, koska teltta, Trangia ja kimppamuonat oli pakattu minun rinkkaani.
Matkaan meitä saattelivat lankomiehen Laku-koira ja autonkuljettaja Aaltoseksi lähtenyt vaimoni. Seitsemisistä, Soljasten pysäköintipaikalta startannut karavaanimme ohitti heti alkumatkasta Liesijärvelle vaikuttavan näköisen, kulotetun metsikön, joka piti ikuistaa valokuvaan. Yllättävän nopeasti ehätimme Rysäslammen laavulle, joka sijaitsee viitisen kilometriä kansallispuiston itärajan takana. Se onkin luonnonkaunis paikka, jossa siistinpuoleinen kiintolaavu tulikehineen on istutettu loivasti lampeen viettävään kuusikkorinteeseen. Lahden vastarannalla nököttää varauskämppä, joka voisi isommalle porukalle olla kivakin tukikohta. Etukäteen oli sovittu, että Laku ja vaimoni palaisivat Rysäslammelta evästauon jälkeen autolle ja kotiin, ja noutaisivat meidät huomenissa Helvetinjärven maisemista. 16-kilometrinen, kelpo lenkki heillekin kehkeytyi, ja varsinkin mustaa labradoria oli auringon paahteessa tarve nesteyttää tuon tuosta.
Ripeästi sujunut matkanteko sai meidät arvelemaan, että pystyisimme ehkä pyrkimään aika pitkällekin, vaikka seisova, lähes tuuleton paistesää ennakoi meillekin kovaa nesteenkulutusta. Saavutettavalta kohteelta alkoi tuntua Karhukosken laavu, josta etäisyyttä on enää kymmenen kilometriä Haukanhiedan rannalle. Sinne nimittäin olimme maalitähtäimen asettaneet. Karhukoskella olisi virtaavaa vettäkin retkimuonien ja kahvin keittelyyn. Ainakin se vaikutti houkuttelevammalta yöpymispaikalta kuin hieman lähempi Pyydysnevan kiintolaavu, joka nimensä mukaisesti näytti sijaitsevan kostealla nevalla. Hyttysiä siellä kuhisisi aivan varmasti eikä välttämättä kuivaa maata teltan alle löytyisi. Ei kiitos Pyydysnevalle.
Mutta ensin olisi selvittävä Riuttaskorven virkistysmetsään ja sen ohi. Reitti ei ollut umpimetsässä kulkiessaan mitenkään leveä, mutta erottui maastosta kuitenkin selvästi, ja oli viitoitettu säännöllisen tiheästi myös E6- ja Pirkan Taipaleen karhulogolla koristelluilla pylväillä. Myös punaiset maalirenkaat puiden rungoissa kertoivat, että oikealla polulla ollaan. Talvikoskella Riuttaskorven eteläreunassa olimmekin jo pian kello yhden jälkeen, ja siellä teimme päätöksen oikaista merkityn reitin tekemä pohjoinen koukkaus suoremmin Latoniemen kautta. Emme olleet nyt virallisen reitin tarjoamien nuotiopaikkojen tarpeessa. Pari nättiä jokisillan ylitystä sattui tälle oiko-osuudelle.
Riuttaskorven vaiheilla reitti alkaa hyödyntää metsäautoteitä ja muita pikku väyliä, eikä siis ole enää pelkästään kanervikkoista kinttupolkua. Se nopeuttaa etenemistä, mutta ei tietenkään ole muuten yhtä tunnelmallista. Jonkin matkaa ennen kantatie 65:n ylitystä lankomiehen katse osui savisessa rinteessä näkyvään kookkaaseen jalanjälkeen, jossa varpaiden painumat ja niiden jatkeena erottuvat kynnenjäljet saivat meidät jokseenkin varmoiksi siitä, että sen oli jättänyt karhu (kuva alla). Jälki ei ollut vanhakaan, koska ei ollut alkuviikon sateissa lionnut. Suomessa elää viimeisten laskelmien mukaan noin 2400 mesikämmentä, joten mikään ihmeellinen harvinaisuus ei sellaisen jälki tällä harvaan asutulla seudulla olisi. Luotimme siihen, että otso väistää ihmistä, joten eteenpäin mars.
Meditatiivisen taivalluksemme katkaisi harvakseltaan lyhyt juomatauko silloin, toinen tällöin, ja yhdellä sellaisella laastaroin myös vasempaan kantapäähäni muodostumaan alkaneen rakon. Rakkoa hiukan hämmästelin, koska kenkieni pitäisi olla jo varsin hyvin sisään ajetut. Kaverini sen kun jyräsi uusilla kengillään ilman mitään ongelmia. Vaikka kulkuni muuttui rakon vuoksi hiukan varovaisemmaksi, alkoi Pyydysnevan laavu silti vastustamattomasti lähestyä. Talvisen laturetken taukopaikkana se on luultavasti idyllinen keidas: laavulla istuja voi nauttia kituliaan, suopursuja ja muita kosteikkokasveja kasvavan männikön lomitse tarjoutuvista erämaisista näköaloista läheisen lammen selälle. Kesäkelillä kulkeville telttailijoille paikka on kuin onkin aivan turhan kostea, ja niinpä tyydyimme vain hengähtämään siellä hetkisen. Lakkaa oli täällä kuten muillakin suo-osuuksilla marjomassa lupaavan näköisesti, mutta poimintakypsiksi ne ennättäisivät ehkä vasta kolmen - neljän päivän kuluessa. Ilman jäimme siis.
Laskeskelimme ehtivämme Karhukoskelle iltakuuteen mennessä, ja jalkaa toisen eteen asetellen jatkoimme talsimista lähes loputtoman tuntuista viivasuoraa kohti pohjoista ja seuraavaa maamerkkiä, Pirttivuorta. 2,7 kilometriä pitkäksi mittaamamme suoran selitys vaikuttaa kartan perusteella olevan tilaraja, jota myöden se tämän matkan kulkee. Aika puuduttava, mutta onneksi helppokulkuinen etappi, ja sen päätyttyä olimmekin jo lähes kosketusetäisyydellä Haukkajoesta. Askel kieltämättä jo painoi, mutta määränpään lähestyminen sai vielä ponnistelemaan, ja niinpä varttia vaille kuusi rinkkamme lopulta tömähtivät Karhukosken laavun seinustalle selkiämme painamasta. Ketään muuta ei paikalla näkynyt, vain vienosti soliseva koski soitteli meille iltalauluaan.
Karhukosken laavun sija on kieltämättä oivallisesti valittu, paikka on kaunis ja kalliolipan yli virtaava koski runsaamman veden aikaan varmasti hyvinkin vuolas. Jokihan on siis laskujoki Haukkajärvelle, joten olimme ikään kuin toinen jalka maaliviivalla. Iltapalan valmistimme simanväriseen jokiveteen kaasukeittimellä, ja teltalle (turkasen painava Fjällräven Akka) löytyi riittävän tasainen paikka puuvajan takaa, parinkymmenen metrin päässä rantapenkasta. Polttopuita ei vajassa kuitenkaan ollut lainkaan, joten pienet kynsitulet oli kyhättävä läheltä löytyneistä karsintajätteistä, vähäisistä kuusen alaoksista. Taivas oli iltapäivän edetessä vähän pilveentynyt, mutta sadeyötä se ei silti vaikuttanut lupailevan.
Matkamittari kertoi päivän aikana kuljetun 28,2 kilometriä, ja siihen tällaisen yli viisikymppisen toimistotyöläisen on kyllä syytä olla ihan tyytyväinen. Retkikaverini on pitkälti toistakymmentä vuotta minua nuorempi, joten otan tästä pisteet itselleni. Kauhean pitkään ei tarvinnut iltapalan jälkeen laavun suulla istuskella, kun keskustelu alkoi kääntyä yöpuulle menoon. Tarkoitus oli saada kakkospäivällekin varhainen startti, jotta lanko ehtisi seuraavana iltapäivänä vielä muihin menoihinsa. Makuualustat ja -pussit telttaan, rinkat liepeen alle ja miehet pötkölleen. Uni ei tullut aivan heti, mutta armahti kuitenkin jo vähän uuvahtaneet kulkijat lopulta huomaansa.
Vähän ennen seitsemää kömmimme teltasta uuteen aamuun, ja ryhdyimme pakkaamaan leiriämme selkäkantoon. Aamupuuro valmistui nopeasti Trangialla, ja leipien päälle lapioimme tölkissään paperikannen alla liekillä kypsennettyä "TST-tonnikalaa". Vekkuli keksintö sekin, kuka liekään siihen alkuperäisen idean saanut. Koska Pirkan Taipaleen ura kulkee Haukkajoen itäpuolella enimmäkseen olemassa olevia pienempiä ajouria pitkin, emme joutuneet sukeltamaan aamukasteiseen heinikkoon ja kanervikkoon vaatteitamme kastelemaan. Hyvä niin. Yhdessä kohdassa reitti on Karttaselain -sovelluksessa merkitty kulkemaan epämukavan läheltä asuttua Lehtimaan taloa, suorastaan sen pihan läpi. Todellisuudessa merkitty reitti kuitenkin kiertää muutamia kymmeniä metrejä talon länsipuolelta.
Riuskasti askeltavan lankomiehen perässä sain astella melkein tosissani, ja vajaan kahden tunnin kuluttua aamun lähdöstä ylitimme jo Helvetinjärven kansallispuiston länsirajan. Soitin noutopalvelut luvanneelle vaimolleni, joka kertoikin jo olevansa tulentekopuuhissa Heinälahden nuotiopaikalla Haukkajärven eteläisimmässä poukamassa. Sinne ehdittyämme labradorinnoutaja Laku juoksi riehakkaasti tervehtimään isäntäänsä, ja malttoi töin tuskin asettua aloilleen nuotiopiiriin. Vaimoni repusta löytyneet kylmät oluet kruunasivat tämän jokseenkin tasan täyden vuorokauden kestäneen reppuretken. Puhelimen Sports Tracker -sovellus mittasi toisen päivän matkaksi 10,5 kilometriä, joten koko reitin pituudeksi kertyi 38,7 kilometriä, kartaltakin etukäteen mitattua vastaten.
Tämä oli oikein mainio
harjoitusvaellus syksyä ajatellen, ja nimenomaan kävelykunnon tarkistamisen
kannalta havainnollinen koitos. Se on itse Pirkan Taipaleen tästä osuudesta kyllä
sanottava, että mitään kovin kummallista nähtävää se ei varrellaan tarjoa,
kunhan on yhdysreitti kahden itsessään melkoisen monipuolisen ja edustavan
kansallispuiston välillä. Isoin plussa meille olikin reitin uskomaton rauhallisuus:
puistojen ulkopuolella näimme vain yhden metsurin töissään ja Lehtimaan emännän
pihamaallaan. Pieni vaelluskärpänen taisi lankoa puraista, koska hän oli sitä mieltä että toistekin voisi vastaavan reissun tehdä. Minun täytyy kyllä parannella kantapääni ensin.