Aamupäivä Karhuntaponmaassa
Nokian ja Ylöjärven takana, valtateiden 3 ja 11 välissä lymyää laaja, rakentamaton ja erämaisena säilynyt metsäylänkö, jossa on useampia rauhoitettuja luonnonsuojelualueita ja niiden välillä aika mukava polkuverkosto. Kartassa alueen keskeiset osat on nimetty "Karhuntaponmaaksi" mutta mitään koko sen kokonaisuuden kattavaa nimitystä sillä ei taida olla.
Alueelle pääsee useampaakin kautta, koska isot valtatiet reunustavat sitä kahta puolta, ja erinäisiä ajokelpoisia hiekkateitäkin sinne suuntautuu lähes kaikista ilmansuunnista. "Karhuntaponmaa" on lukuisten pienten järvien maa, ja olemassa olevat polut kulkevat näiden välillä, kiertävät niitä ja yhdistävät metsäautoteiden välisiä metsätaipaleita toisiinsa. Pääasiassa juuri näiden järvien ympärille sijoittuvat luontoarvojensa vuoksi suojellut alueen osat, joita yhteensä on kymmenkunta. Laajimmat suojelualueet ovat Kivikesku- ja Koukkujärvien ympärillä ja toisaalta Porrasjärven/Kalliojärven/Ruokejärven maisemissa. Erämaalintu kaakkuri viihtyy joillakin näistä järvistä.
Olen kuljeskellut vaihtelevan mittaisilla pikku retkillä "Karhuntaponmaassa" eri vuodenaikoina mutta yöpynyt en siellä ole. Parhaiten alue sopiikin yhden päivän kuluessa tehtäviin pieniin virkistäviin pistäytymisiin pois kaupungin hälinästä. Varsinaisia leiriytymispaikkoja siellä ei olekaan, vaikka kulkijat ovatkin rakennelleet joihinkin kallioisiin niemenkärkiin ja vastaaviin paikkoihin epävirallisia nuotiokehiään. Myöskään polkuja ei ole viitoitettu, vaan kulkijan täytyy itse olla selvillä minne on menossa. Poikkeuksena viitoittamattomuuteen ovat ne eräät polunpohjat, jotka talvisin ovat merkityn hiihtoladun osia. Aluetta halkoo nimittäin suosittu Koukkujärven latuverkosto.
Marraskuinen sunnuntaiaamu tarjosi sopivan hetken lyhyelle makkaranpaistoretkelle vaimon kanssa, kun perheen teinit jäivät vielä nukkumaan. Sää oli pilvinen ja sumuinen ja lämpötila noin + 5 astetta, muutaman vesipisaran yrittäessä teeskennellä sadetta. Ilma tuntui hapekkaalta ja raikkaalta. Mukaan pakkasimme vain muutaman kuivan nuotiopuun, makkarapaketin ja termospulloon rommikaakaota ja kainaloon kävelysauvat. Kahdenkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen jalkauduimmekin jo Pinsiöntien varteen, Ylisenjärvenlammin rannalta alkavan metsäpolun alkupäähän. Muutama muukin autokunta näytti tämän lähtöpisteen valinneen sunnuntairetkelleen.
Porrasjärven ja Kalliojärven välinen kannas, kartalla Saaristo, on jyrkkien kalliorinteiden ja isojen siirtolohkareiden vuoksi maisemasta selvästi erottuva, vaikuttava kokonaisuutensa, jonne tällä kertaa oli tarkoitus patikoida. Muistelin että jossakin järven rantamilla olisi paikka myös makkaranuotiollemme - vaikkakin ehdottoman epävirallinen. Matkaan siis.
Polku oli leveä ja helppokulkuinen mutta pudonneiden lehtien ja kosteiden kivien liukastama, joten sauvoille oli hyvinkin tarvetta. Vähäinen pisartelu loppui sopivasti jo alkumatkasta vaikka taivas pilviseksi yhä jäikin. Yritimme vähän katsella josko poimittavia sieniä vielä näkyisi, mutta näin myöhäissyksyn oloissa silmiimme osui vain jokunen ylikypsä rousku ja suppilovahvero. Luontoääniäkään ei juuri kuulunut, mitä nyt yksinäinen korppi lensi ylitsemme pari kertaa kaikuvasti ronkkuen.
Saariston järvikannaksen
lähestyessä esiin alkoi piirtyä metsäkoneiden jälkiä: risukkoa oli raivattu
kalliojyrkänteen alareunasta. Polun alkupäässä olikin ollut kyltti, jossa
mainittiin hoitosuunnitelman mukaisista metsänraivauksista, mutta suojelualueella
näky silti oudoksutti. Onneksi raivaus rajoittui kapeana kannaksen
eteläreunaan, ja itse jylhä, korkeuseroiltaan vaikuttava Saaristo oli edelleen
koskematon. Näillä kiperillä kallio-osuuksilla ohitsemme pyyhälsi pari fatbike-pyöräilijää,
joiden lisäksi muita kulkijoita ei menomatkalla ollutkaan näkynyt. Lyhyet
tervehdykset vaihdettuamme fillaristit jatkoivat matkaansa kadotakseen sitten
jyrkän rinteen taakse. Aika hankalaan maastoon olivat menossa.
Saaristo ei siis ole mikään veden ympäröimien maasaarekkeiden muodostelma, vaan kosteiden notkelmien ja korkeiden kalliokukkuloiden luonnehtima jylhänkomea metsäalue. Vettäkin sieltä silti löytyy ympäröivien järvien rantojen muodossa niin kannaksen länsi-, pohjois- kuin itäpuolellakin. Saariston korkeuserot ovat aikamoiset. Kalliorinteet viettävät jyrkästi rantaa kohti ja joissakin kohdissa liukastumista ja putoamista saa oikeasti varoa, varsinkin kallioiden ollessa märkiä kuten nyt asia oli. Puusto on harvahkoa ja mäntyvoittoista, ja kun pensaskasvustoa jyrkänteillä on vain vähän, paikan avaruus ja näköalat pääsevät oikeuksiinsa. Kokonaisuuden kruunaa jokunen erittäin suuri ja näyttävä siirtolohkare. Niistä suurin on lähes talon kokoinen järkäle, juurellaan suojaisa lippa, jonka alla näkyy poltetun nuotiotakin.
Hetken jyrkänteikköä kierreltyämme laskeuduimme alas Porrasjärven rantaviivaan. Makkaroitamme varten emme tarvinneet isoa kokkoa, ja jyrkimmän kalliorinteen juurelta rannasta löytyikin muistamani tulikehä, johon ohuista koivuklapeista syttyi nopeasti meille hyvinkin riittävä nuotio. Ryynimakkaroiden paistuessa syysviileää aamupäivää lämmittivät nuotiomme lisäksi myös siemaukset terästettyä maitokaakaota. Siinä istuskellessa ei mieleen tullut mitään muuta mitä olisin mieluummin tehnyt juuri sillä hetkellä.
Virkistyttyämme evästauolla ja tyynelle, sumuiselle järvelle tuijottelulla alkoi kuitenkin tulla aika palailla päivän muihin toimiin. Kävimme vielä ottamassa vauhtia Porrasjärven kapean salmen yli kulkevalta pikku sillalta ennen kuin käännyimme paluumatkalle. Arvoimme hetken josko kiertäisimme saaren pohjoisrantaa pitkin osittain polutonta reittiä, mutta metsän märkyyden vuoksi päätimme sittenkin valita etelärannan, jota kautta kulkee selvä polku takaisin Pinsiöntien varteen. Vasta tällä paluutaipaleella vastaamme tuli jokusia muita kulkijoita, vaikka pysäköityjen autojen määrästä olisi voinut päätellä maastossa enemmänkin muita ihmisiä kohtaavansa.
Jos kulkiessaan ei koko ajan kuulisi etäistä valtatien huminaa, voisi "Karhuntaponmaassa" kuvitella olevansa etäisemmässäkin erämaassa.