Alkusyksyä Hammastunturin erämaassa

Viimeisestä pidemmästä Lapin vaelluksestani oli kulunut monta vuotta, liian monta. Siksi olikin mukavaa tänä vuonna varata syyskuun ensimmäinen viikko kaveriporukan retkelle Hammastunturin erämaahan. Olen retkeillyt siellä kerran hiihtäen pääsiäisen maissa 1990-luvulla mutta muistikuvat reiteistä ja maisemista ovat jo päässet pölyttymään. Ja onhan eri vuodenaikana tuttuunkin paikkaan tehtävä retki tietysti luonteeltaan erilainen muutenkin.

Joskus nuorempana kilometrien nieleminen oli aika itsetarkoituksellista, nyt tarkoitus oli edetä rauhallisemmin ja nautiskella enemmän leirielämästä, tulilla istuskelusta ja erämaan rauhasta. Myöskään emme sopineet mitään ennalta määrättyä reittiä tai etappeja, vaan kulkisimme vähän kulloistenkin tuntemustemme mukaan. Onhan meillä kaikilla jo 50 vuotta mittarissa.

Hammastunturin alueella ei ole merkittyjä reittejä mutta siellä on aikojen saatossa kulkenut paljonkin väkeä, poromiehiä, kullankaivajia, metsästäjiä ja retkeilijöitä, joten jonkinlaisia kulku-uria etenkin jokivarsille on kulunut. Kun lisäksi joukossamme on pari kokenutta suunnistajaa, ei suurta huolta reittivalinnoista tarvinnut tuntea. Lähtöpaikaksi valikoitui Ison Hangasvaaran juurella kulkeva metsäautotie Ivalojoen pohjoisrannalla. Saariselältä sinne ajaa noin kolmessa vartissa, ja komeassa auringonpaisteessa saavuimme Onsajoen rantamilla olevalle mäntykankaalle. Autot parkkiin ja miehet maastoon!

Alkupään maasto oli helpohkoa, avointa ja loivasti kumpuilevaa kangasta, ja Ivalojoen laakso häämötti edetessä koko ajan vasemmalla puolellamme. Kesä oli ollut lämmin ja kuiva, ja ensimmäinen vesistönylitys nilkkasyvyisestä Hammasjoesta kävi siksikin vaivattomasti. Nuovakkakankaan jälkeen käännyimme seuraamaan Nuovakkajokea sen yläjuoksun suuntaan, kohti Kotajoen haaraa. Näillä main osa retkiporukastamme oli yöpynyt aiemminkin, ja iltapäiväauringon laskiessa saimme ensimmäisen leirimme pystyyn joen penkereelle. Sää oli vielä kesäisen lämmin, päivemmällä vielä miltei hiostava. Marjat olivat kypsymässä, puolukoita ja mustikoita oli hyvin, variksenmarjoja vielä enemmän.

Ensimmäisen maastoyön jälkeen matkamme jatkui kohti pohjoista. Eräässä kanervikkoisessa painanteessa tulimme pelästyttäneeksi lentoon kuusi metsoa; metsä vain rytisi kun isot linnut kavahtivat siivilleen. Jyrkkärinteiselle Nuovakanportille saavuttuamme sää oli taas kirkastunut aurinkoiseksi, ja lounastaukoa kelpasikin pitää makuualustoilla köllötellen aurinkoisella joenvarsipenkalla. Aamulla keitettyyn termosveteen sekoitellut pussikeitot osoittautuivat näppäräksi tavaksi hoitaa kevyt maastoruokailu. Itse portti ei ihan niin näyttävä kuitenkaan ollut kuin kartan korkeuskäyristä olisi voinut luulla. Tauon jälkeen aloimme nousun kohti Hammastunturin rinteitä, ja metsäinen maisema alkoi avartua ja muuttua rinnesoiden ja tunturikoivikoiden vuorotteluksi.

Alarinteeltä, harvasta tunturikoivikosta rinnepuron varrelta valitulle leiripaikalle saimme teltat pystytetyiksi niin hyvissä ajoin, että päätimme kiivetä Hammastunturin huipulle vielä ennen päivällisruokailua. Itse huippu ei näkynyt leiriimme, vaan se jäi matalamman valehuipun taakse. Rinne etelän puolelta oli kuitenkin helppokulkuista ja loivaa, joten pääsimme tänne alueen korkeimmalle tunturihuipulle yllättävänkin nopeasti. Kirkkaassa säässä maisemat avautuivat kymmenien kilometrien päähän eikä huipulla aina puhaltava tuulikaan tuntunut kylmältä. Ehkä parilla romminaukulla huiputuksen kunniaksi oli osuutensa siihen. Leiriin palattuamme ilta kului leppoisasti tulilla tunnelmoiden.

Kolmantena retkipäivänä taival jatkui Kulvakkojoen yli ja laakealakisen Littiäpään poikki kohti Kulvakkojärveä. Maisema täällä on lähes puutonta jänkää ja näkymät ulottuvat loivasti kumpuilevina kilometrien päähän. Kirkkaasti paistava aurinko korosti maaston keltaisen, ruskean ja okran sävyjä. Muutama poro lönkytteli rauhallisesti maisemassa, ja myös noin kymmenen linnun riekkoparvi pelmahti rinnesuolta lentoon edestämme. Appisjärveä lähestyttäessä maisema jälleen muuttui, ja reitillemme osui taas tiheämpääkin metsikköä, jokunen äärirajoillaan kasvava kuusikin joukossaan.

Iltapäivän mittaan aloimme lähestyä päivän kohdetta, Appisenpaloa, mutta sinne päästäksemme oli vielä ylitettävä kostea neva-alue ja Appisjärvestä laskeva joki. Sen vesi olikin yllättävän korkealla etelästä puhaltavan tuulen nostattamana, ja siksipä kuluikin hetki ennen kuin sopiva ylityspaikka löytyi. Kolmannen yön vietimme näissä Appisjärven ja Appisenpalon maisemissa pikkuisella LaVu/SaMoHa-tuvalla. Se olikin lämmin ja kodikas kotipesä, vaikka osa porukasta tilan puutteen vuoksi joutuikin yöpymään tuvan pihaan pystyttämässään teltassa.

Aamu valkeni sateisena, mutta aamutoimien kuluessa sade hiljeni vähäiseksi tihkuksi. Päivän reittiä pohtiessamme päädyimme siihen että Ivalojoen Kultala on näkemisen arvoinen paikka sen aiemmin nähneillekin. Appisjärveltä katsottuna se on myös kohtuullisen matkan päässä ja sieltä käsin loppureissuun saataisiin vielä sopivat päivämatkat. Appistunturissa käynnin joutuisimme kuitenkin jättämään toiseen kertaan. Heitimme siis rinkat selkään ja kahlasimme takaisin jo kertaalleen ylittämämme joen itärannalle.

Lounastauko Kivipään juurella vietettiin vielä tihkusateessa mutta Pietarlauttasen tienoilla sää alkoi selkeytyä, ja saatoimme viikata viimeisetkin sadevarusteet rinkkaan. Pyrimme parhaamme mukaan välttelemään reitillämme olevia kosteikkoja, mutta joitakin aika hankalakulkuisia, mättäikköisiä rinnesoita tälle välille silti osui. Lopulta maasto alkoi loiventua ja muuttua mäntykangasvoittoiseksi.

Iltapäivän lopulla rinne alkoi taittua Ivalojoen laaksoksi ja polku Kultalaan piirtyä esiin. Aurinko paistoi jälleen kirkkaasti kun ryhmämme lasketteli alas Kultalan kruununstationin piha-alueelle. Kultalassa tapasimme tämän retken ainoat muut kulkijat. Heidän kanssaan kuulumisia vaihdettuamme ja jyrkän jokilaakson maisemia ihailtuamme saimme teltat asemiin stationin edessä olevalle kedolle. Pienen tulistelun ja rinnesoilla kastuneiden kenkien kuivattelun jälkeen siirryimme yöpuulle polttiaisten saattelemina. Näitä lentäviä kiusankappaleita emme tällä reissulla juuri muualla tavanneetkaan.

Aamulla herätessä laaksossa lepäsi sankka sumu, jota aurinko kuitenkin alkoi tehokkaasti hälventää. Aamupäivän aluksi kiipesimme tarkastelemaan maisemia Kehäpään huipulle. Siellä ihmettelimme puurakenteita, jotka myöhemmän selvittelyn perusteella ovat Lapin ensimmäisen puhelinlinjan tolppien jäänteet. Linja pystytettiin vuonna 1882 revontulitutkimusta varten havaintopiste Kehäpään ja Kultalan väliin.

Viidenneksi illaksi pyrimme samoille tienoille Kotajoelle, jossa olimme ensimmäisenkin maastoyön viettäneet. Lounastaukoa pidimme kullankaivajien tai metsästäjien vanhan leirin jäänteillä Mustanpirtinojalla. Tässä vaiheessa alkutaipaleen lämpimän säätyypin saattoi huomata muuttuneen selvästi viileämmäksi, ja taukovaatteita sai pukea ylleen aiempaa kiireemmin. Ruokailtuamme reitti suuntautui Vaskisjoelle, joka ylitettiin kahlaamalla. Ivalojoen pohjoinen ranta on muuten helppoa kulkea mutta lukuisten sivujokien jyrkänpuoleisissa laaksoissa on kiipeämistä, vaikka yritimmekin kulkea vähän loivemmilla käyrillä kauempana jokivarresta. Iltapäivä oli hämärtymässä, kun Kotajokivarren tuttu leiripaikka alkoi nousta silmiemme eteen. Teltat ja iltanuotio saatiin pystyyn jo rutiinilla.

Kuudentena aamuna rinkat eivät painaneet enää paljon mitään, joten matka sujui kevyesti. Reitti noudatteli muuten alkumatkasta taivallettua mutta nyt nousimme korkeammalle Nuovakkavaaran rinteeseen, josta löytyikin poromiesten hyväkulkuinen mönkijäura. Sitä pitkin etenimme nopeasti Hammasjoelle, josta pääsimme parilla loikalla yli ja viimeiset kilometrit hakkuualueen läpi takaisin autoille. 

Ajoimme Saariselkään, josta ostimme viimeisen maastoillan eväiksi oluet ja makkarat. Iltapäivän puolella jalkauduimme autoista Kiilopään eteläpuolella Ruijanpolulle, jätimme turhimmat tavarat autoihin, ja keveillä kantamuksilla kävelimme vielä makkaranpaistoon ja yöpuulle Kopsusjärventien kiintolaavulle. Itselläni matka teki kuitenkin yllättävän tiukkaa, koska podin tuona iltana heikoksi vetävää vatsavaivaa. Täällä on joka tapauksessa hyvä merkitty reitti mutta pitkospuut, missä niitä on, alkavat olla elinkaarensa lopussa. Ja laavu on hyvin varusteltu puuvajoineen ja ulkohuusseineen.

Viimeiselle aamulle jäi enää vajaan kahdeksan kilometrin matka autoille, joilla sitten siirryimmekin Kiilopään kahvioon aamupäiväkahville. Tällä 31.8. - 8.9.2018 tehdyllä vaelluksella meitä suosi kaunis, lämmin ja kuiva sää. Päivämatkat pysyivät noin 10 - 15 kilometrin paikkeilla, ja koko vaelluksen  pituudeksi muodostui runsaat 80 kilometriä. Se tuntui itselleni hyvin sopivalta mitoitukselta. Mukavaa oli myös se että saatoin testata joitakin uusia retkivarusteita ja -vaatteita, joilla olin nimenomaan tätä vähän isompaa retkeä varten arsenaaliani päivittänyt. Joitakin näistä kokemuksista kirjoittelen erillisiin blogiteksteihin.