Birgitan kesäpolulla
Kesäperinteisiin alkaa jo kuulua, että käymme lankomiehen kanssa vetämässä vähän pidemmän kävelylenkin jossakin Pirkanmaan lähiretkikohteista. Tälläkin kerralla konseptiin kuului Laku-labradorin ulkoilutus, ja alkumatkalle mukaan ilmoittautuivat myös vaimoni ja pojistamme nuorin. Mukavaa, että näitä nuorempiakin saa välillä houkuteltua reissuseuraksi.
Birgitan polun reittejä Tampereen ja Lempäälän välillä olemme jo aiemmin joiltain osin kulkeneet, ja nyt halusimme ottaa haltuun reitistön haaraa vt 3:n itäpuolella. Se kaartelee etäällä moottoritien äänistä, tarjoilee varrellaan useampiakin tauko- ja tulentekopaikkoja, ja vaihtoehtoisia lähtöpisteitäkin on useita. Itäisin näistä liittää Birgitan polun pohjoiseen suuntaan ja Kangasalle jatkuvaan Kaarinanpolun reittiin, ja sen varrelle pääsimme näppärimmin Langinportin opastuspisteeltä aivan Tampereen ja Kangasalan rajalta. Metsä oli aamuisen sadekuuron jäljiltä vielä kostea, mutta jo hyvää vauhtia kuivumassa auringonpaisteessa, kun jätimme auton tienvarteen kello 10 aikoihin.
Ensimmäinen kilometri kuljetaan ruohottuneen metsäautotien uraa, kunnes reitti kapenee poluksi varjoisaan metsään ja kääntyy kohti etelää. Polku on merkitty sinisin reittimerkein puiden kylkiin ja on helppo seurattava. Kartan mukaan koko tämä yhteysväli on "vaikea", ja se on totta sikäli, että polku on paikoin hyvin kivinen ja kapea, jyrkkäkin, ja pusikkoinen talousmetsä tulee monissa kohdissa aivan syliin. Jokunen valtava siirtolohkarekin koristaa polun pieliä. Kovin vilkkaasti kuljetulta reitti ei kylläkään täällä vaikuta, eikä vastaamme tullut yhtäkään ihmistä koko kymmenen kilometrin matkalla taivalpirtille. Vain yksittäinen kurki nousi siivilleen, kun rymistelimme metsäaukiolla sen pakosektoriin. Komea näkyhän se iso lintu lähietäisyydeltä on.
Taivalpirtti on Tampereen taivaltajien jäsenistön tukikohta, mutta sen viereiselle Vähä-Riuttalammelle on pystytetty iso, kokonaan katettu kiintolaavu, tulikehä ja ulko-wc muidenkin kulkijoiden käyttöön. Itse lampi on kaakkurin pesimälampi, mutta näin päiväsaikaan näistä erämaalinnuista ei merkkejä näkynyt. Paikka on oikein viehättävä ja suojaisa, ja tähän mekin mielihyvin jäimme tulille ja evästauolle. Osa joukosta joutui kuivattelemaan kosteassa maastossa vuotaneita kenkiään, mutta sisäänajovaiheessa olevat kumiteräiset Lundhagsini olivat säilyneet täysin kuivina - ne hankin keväällä kalvokenkien lyhytikäisyyteen kyllästyneenä. Lakukin sai vettä ja siankorvan järsittäväkseen, ja me kaksijalkaiset hörppäsimme vielä pullakahvit jälkiruoaksi.
Tauon jälkeen saattojoukot kääntyivät paluumatkalle kohti autoa, ja me langokset käänsimme nokkamme kohti etelää. Siellä äärimmäisenä maalinamme siinteli reitin päätepiste Lempäälän Herralanvuolteen rannalla, mutta olimme kyllä jo etukäteen arvioineet, että ihan sinne saakka tuskin vaeltaisimme, vaan jäisimme yöpymään jonnekin matkan varrelle. Oma kunto ja säätilan kehitys saisivat ratkaista sen.
Reitti Vähä-Riutasta jatkuu keltaisin reittimerkein osoitettuna ja hyvin selkeäksi ja hyväkulkuiseksi muuttuen. Ensin tienvartta ja sitten leveää, puistomaista metsäpolkua taivallettuamme ymmärsimmekin, että isommista kantamuksista huolimatta meillä on nyt selvästi helpompi kulku-ura kuin takaisin autolle polkupahaista rämpivällä retkikunnalla. Niinpä jo tunnin kuluttua saavutimmekin runsaan viiden kilometrin päähän, Vähä-Kausjärven pohjoisrannalle rakennetun hirsilaavun/-korsun ja sen pihapiiriin sijoitetun tulikehän. Taukopaikka on sillä tavoin metsäautotien varressa, että se on liikuntarajoitteistenkin saavutettavissa, ja rantaan viettävä loiva rinnesijainti muutenkin ihan sievä.
Siinä tienoota silmäillessämme alkoi yltynyt tuuli tuoda järven takaa yllemme sinisenharmaita sadepilviä, ja vesipisaroiden alkaessa tipahdella vetäydyimme laavukatoksen suojaan tuumimaan jatkoa. Kello oli vasta iltapäivässä eikä kummankaan vaelluskunnossa ollut sanottavaa vikaa, joten tuntui tyhmältä jättää päivää näin lyhyeen, ellei sitten sade yltyisi menohalut tukahduttaviin mittoihin. Sytyttelimme tulisijaan pienet tulet, söimme aikamme kuluksi hiukan, ja niinhän siinä odotellessa kävi, että sade osoittautui lyhyeksi kuuroksi, jonka kuivahdettua taivas alkoi uudelleen kirkastua.
Seuraavan aamun noutokyytiäkin ajatellen päättelimme nykysijaintimme hankalaksi, joten kävelyä olisi syytä nyt jatkaa joko eteen- tai taaksepäin. Kallistuimme sille kannalle, että parahultaisin yöpymispiste saattaisi sittenkin olla Vähä-Riutta, josta juuri olimme tulleet. Mikään kiire sinne ei kuitenkaan vielä olisi, joten voisimme vielä kulutella aikaa maastossa. Jätimme siis rinkat laavuun, ja vain sadetakit ja vesipullot mukana päätimme tehdä kierroksen kilometrin mittaisen Vähä-Kausjärven ympäri. Sen takana olevalla kannaksella, pienen Kyynäröjärven rannalla sijaitsee vielä yksi kiintolaavu, jonka mielimme tarkistaa.
Seurasimme aluksi järven itäpuolta kiertävää hiekkatietä, ja kun se päättyi, sukelsimme karttaselainsuuntimalla heinikkoiseen sekametsään. Umpimetsäosuudella ei ollut mittaa montaakaan sataa metriä, mutta siellä kasvavien, isojen ja kypsien ahomansikoiden poimiminen aiheutti hiukan hitausmomenttia etenemiseen. Kyynärön laavu osoittautui avomalliseksi, ja koskapa sen ympärillä parveili hyttysiä sakeana lauttana, emme viihtyneet paikalla pitkään emmekä varsinkaan kelpuuttaneet sitä potentiaaliseksi yöpaikaksi. Niinpä ryhdyimme palailemaan Vähä-Kausjärven tukikohtaan järven länsilaitaa myötäilevää polkua pitkin. Sen kivikkoisuus viimeistään vahvisti päätöksen olla jatkamatta pidemmälle etelään, Lempäälään päin. Sen sijaan palailisimme tulojälkiä takaisin pohjoisemmaksi.
Vähä-Riuttaan ennätimme iltaseitsemän maissa, eikä siellä nytkään ollut lisäksemme ketään muuta. Tätä vähän jaksoimme ihmetellä, sillä sää oli ulkoiluun oikein hyvä, lomakausi parhaimmillaan ja Birgitan polku käsityksemme mukaan suosittua ulkoilumaastoa. Näytti kuitenkin siltä, että saisimme ison laavun kokonaan itsellemme, ja ryhdyimme virittelemään sinne makuupaikkoja yöpymistä ajatellen, ja vielä yhtä makkaratulta iltapalaa varten. Siinä puuhaillessamme lammen rannan nuotiopaikalle saapui pieni nuorisoryhmä, mutta he kertoivat viettävänsä paikalla vain hetken eivätkä olisi aikeissa jäädä yöksi. Kaksi pientä telttakuntaa ehti vielä majoittua lammelle ennen illan hämärtymistä, mikä antoi uskoa siihen, ettei retkibuumi sentään ole päättynyt ja että ulkoiluharrastus yhä vetää ihmisiä puoleensa.
Hyttysistä ei yön aikana ollut pienintäkään haittaa, ja nukuinkin oikein maittavasti. Lankomies sen sijaan kertoi vähän palelleensa, ja siksi sytyttäneensä jo aamuyöllä tulet lämmikkeekseen. Päivällä hiljaksiin olleet kaakkuritkin huutelivat nyt lammelta isoon ääneen. Keittelin meille Trangialla pikapuurot ja kahvit, ja kun leirissä ei sen kummempaa purkamista ollut, olimme polun päällä jo klo 8. Heti alkumatkasta tieltämme kavahti hirvilehmä ylivuotisen vasansa kanssa pienen hakkuuaukion laidasta, jossa niillä taisi olla makuu. Seurasimme hetken niiden kevyttä ravia metsän suojaan, ja jatkoimme sitten eteenpäin.
Olimme illalla sopineet noudon seitsemän kilometrin päähän Kirskaanniemeen, ja vaimoni olikin jo Laku-koiran kanssa tulossa vastaamme, kuten puhelimen live-sijainnista saattoi nähdä. Tältä osuudelta mieleen jäi tuoksuva mesiangervoviidakko Koivuviidassa, jonka läpi reitti kahlaa pitkospuita myöten. Kohtasimme vastaanottokomiteamme Merunlahden pohjukassa, josta kävelimme vielä yhdessä niemen kallioille termoskahveille. Kirskaanniemessäkin näytti ainakin pari porukkaa yöpyneen telttoineen ja riippumattoineen. Siinä kenkiä aamuaurinkoisella rantakalliolla riisuessa totesin, että aivan vaurioitta eivät jalkani olleet tästäkään reissusta selvinneet: oikean peukalovarpaan päältä oli kenkä kalvanut ihon rullalle. Ei se ehkä suuri kummastuksen aihe ollut, sentään 35 kilometriä kävelyä takana, mutta kiva olisi joskus tulla maaliin ehjin jaloin.