Hellettä Joutsijärvellä

Heinäkuu 2025 oli tavattoman helteinen ja tukalakin kuukausi, mutta olihan sitä silti päästävä tekemään vakioksi muodostunut kesävaellus. Lankomiehen kanssa sellainen on jo useana vuonna kuulunut ohjelmaan eikä tästä kesästä ollut mitään syytä tulla poikkeusta. Samalla nämä kesäpatikoinnit ovat olleet itselleni hyvä kuntomittari syksymmällä odottavaa Lapin viikkoa ajatellen.

Lanko oli löytänyt Satakunnan puolelta Ulvilasta, Kullaalta, kiinnostavan rengasreitin, jonne ehtisi päiväseltään ja vielä illaksi pois, kunhan pitäisi rivakkaa vauhtia. Vaimonikin lupautui nyt mukaan matkaan, kun maastoon ei tällä kertaa ajateltu jäädä yöksi - se ei hänelle oikein maistu. Laku-koiraa alkaa ikä painaa sen verran, ettei sitä enää tällaisilla reissuilla voi rasittaa.

Joutsijärven reitti kulkee n. 5,5 x 3 km laajan järven ympäri, ja on koko pituudeltaan n. 27 kilometriä. Sinne kulku tapahtuu kätevimmin valtatie 11:ltä erkanevaa paikallistietä 257 myöten, jonka kautta lähtöpisteeksi voi valita esimerkiksi Tammen leirikeskuksen tai Silokallion kurssikeskuksen tienoot; molemmissa on autolle hyvin pysäköintitilaa. Me jalkauduimme maastoon ensinmainitusta paikasta, järven etelärannalle, kivan näköiseen niemekkeeseen rakennetun leirikeskuksen lähettyviltä.

Järven ympäri kiertävänä Joutsijärven reitti on sillä tavalla hankala, että jo matkaan lähdettäessä on päätettävä aikooko jaksaa sen kokonaan ympäri, tai vaihtoehtoisesti palattava tietyn matkan jälkeen omia jälkiään takaisin lähtöpisteeseen, mikä on aina vähän tylsää. Matkalla suunnitelmaa ei oikein voi muuttaa, ja puolivälin jälkeen kääntyminen ei enää maksa vaivaa, vaan samantien on sitten tilskittävä loppuun saakka. Järvi välissä on vaikea muutakaan tehdä. Meillä oli ennakkokäsitys, että maasto ei olisi mahdottoman vaikeaa, vaikkakin pienipiirteistä, joten valintamme oli koko renkaan kävely - kaikki tai ei mitään. Suuntamme oli myötäpäivään, aluksi siis länttä kohti. Helteiseksi kehkeytyvä päivä vain vähän mietitytti, mutta sitä varten oli kyllä reppuihin varattu nestettä mielestämme riittävästi.

Reitti osoittautui heti alkupäästään lähtien punaisin maalimerkein selvästi merkityksi ja maastosta hyvin erottuvaksi. Puiden varjossa kulkevana polkuna se vielä aamun ja aamupäivän aikana tuntui muutenkin kevytkulkuiselta. Täällä eteläisellä osuudellaan reitti noudattelee osaksi metsäautoteitä, joilla kulku on erityisen vaivatonta, mutta polkuosuuksilla maasto on paikoitellen melkoisen kivikkoista, mikä tekee matkanteosta varovaisempaa ja hitaampaa. Matkan taittumista hidasti myös se, että tuon tuosta täytyi pysähdellä popsimaan metsämansikoita, joita pientareilla möllötteli todella runsaasti. Eräissä kosteammissa kohdin rantapolkua ja sen varsia loikki myös valtavasti pieniä sammakonpoikasia, piti oikein varoa astumasta niiden päälle. Ne olivat niin pieniä, että ensisilmäyksellä erehdyin pitämään niitä hämähäkkeinä.

Polun kiertyessä kohti Ellinkangasta ja järven länsireunaa lähestytään reitin ehkä hauskinta yksityiskohtaa: Joutsijärven ja Tuurujärven välisistä salmista eli "sunteista" kaksi ylitetään venelosseilla, jotka hinataan vaijeria myöten rannalta toiselle. Ylitykset eivät ole pitkiä, vain joitakin kymmeniä metrejä, ja lankomiehen toimiessa lautturina ne kävivät sujuvasti ja turvallisesti tyynessä säässä. Kolmesta salmesta ensimmäisen, Kirkkosuntin, yli on kuitenkin rakennettu kapea silta.

Tuurunkankaan jälkeen järven pohjoispuolella maaperä muuttuu kosteammaksi, ja täällä ylitetään myös joitakin vähän laajempia suoalueita. Pitkospuut on kuitenkin uusittu hiljattain ja ne ovat kauttaaltaan hyvässä kunnossa. Suokohtien välillä polku oli edelleen hyvin kivinen, eikä maisemia voinut paljon tähystellä, kun katse oli enimmäkseen pidettävä jaloissaan. Hiki virtasi niin, että lippalakkiakin täytyi välillä vääntää kuivemmaksi. Vaikka reitti tosiaan kiertää järven ympäri, aivan rantaan se ei läheskään koko aikaa osu, eikä järvi siis ole näkyvissä kuin ajoittain. Puolen päivän jälkeen saavutimme kuitenkin Sisälmystenlahden autiotuvan, jonka pihamaalla oli aika vähän pidemmälle evästauolle. Sille alkoikin olla jo tilausta, kun matkaa oli takana jo kolmisen tuntia ja 12,5 kilometriä. Täällä tapasimme yhden harvoista muista kulkijoista, polkujuoksijaneidon, joka oli jo kääntymässä paluumatkalleen.

Säätiedotus oli luvannut iltapäivän loppupuolelle mahdollisia ukkoskuuroja, ja tuota pikaa oli jälleen lähdettävä polun päälle, jotta mahdollisimman lyhyt osuus jäisi sateessa kuljettavaksi. Noin kilometrin päässä autiotuvalta, pienen lammen rannalla on Kakkurin laavu, joka jälkeenpäin lukemani mukaan on ollut jatkosodan aikaisten metsäkaartilaisten piilo. Paikka on edelleen hyvin syrjäinen, ja sikäli oivallisesti piilopaikaksi valittu, mutta itse laavu ei ole enää alkuperäinen. Matkamme jatkui laavun ohi kohti järven itäreunaa, ja samaisessa suunnassa esiin vyöryi nyt niitä odotettuja, sadetta lupailevia tummia pilviä. Myös etäistä ukkosen jyminää alkoi kantautua idästä päin. Otimme nyt tavoitteeksemme ehtiä sateen alta Kulhan laavulle, järven itäniemeen, jossa matkasta olisi taitettu kolme neljäsosaa ja jäljelle jäisi etukäteen reitin helpoimmaksi arvioitu, osittain tienvarsia seuraileva osuus.

Joskus asiat menevät juuri niin kuin ne on suunniteltu, ja tällä kertaa kävi täsmälleen niin. Kun runsaan parin tunnin marssin jälkeen olimme saaneet reput laavun sisään ja nuotion sytytettyä, taivas aukesi ja jonkin aikaa sadetta ryöppysi niin kuin vain kesäisessä ukkoskuurossa voi. Ukkonen iski pari kertaa niin lähelle, että salamaniskun jälkeen ehti laskea vain 2 tai 3 sekuntia jyrähdykseen. Söimme kaikessa rauhassa sateen taukoamista odotellen, kiirehän meillä ei tässä vaiheessa ja säässä ollut mihinkään. Ja niin tapahtui, että parinkymmenen minuutin jälkeen sade kuivahti, ja pääsimme starttaamaan loppusuoralle. Vaimonikin, joka oli lähtiessä vähän empinyt kuntonsa riittävyyttä, jaksoi tikata konemaisesti eteenpäin eikä ollenkaan osoittanut hyytymisen merkkejä. 

Omat jalkani sen sijaan painoivat nyt jo aika tavalla, eikä askel enää noussut alkumatkan malliin. Onneksemme ilma oli nyt sateen jälkeen viileämpi ja raikkaampi ja maastokin jo kevyempää. Haittapuoleksi tosin osoittautui että pitkospuut suotaipaleilla olivat nyt märkinä liukkaita, mikä väsyneillä jaloilla oli ylimääräinen haaste. Silokallion kurssikeskus ohitettiin eleettömästi tietä pitkin, ja sen jälkeen länteen kaartuva polku ujuttautui laajalle Isosuolle, kohti Joutsijärvestä laskevaa jokea, Ahmauksenojaa, ja sen ylittävää siltaa. Jos olisimme olleet jotoksellamme viikkoa myöhemmin, täältä olisi ollut mahdollista poimia huikea lakkasaalis, mutta nyt nämä lempimarjani olivat vielä pääosin raakoja. Vain muutama vähän kypsempi hilla pitkospuiden tuntumasta päätyi suihimme.

Viimeiset pari kilometriä autolle olivat totta puhuen melkoista pakkopullaa, 27 kilometriä on kuitenkin pitkä matka yhteen menoon taitettavaksi. Kantamustahan meillä ei toki juuri ollut, ja nestekuorman hupeneminen tietysti kevensi matkan mittaan reppuja entisestään. Joutsijärven maisemissa ei ole mainittavia korkeuseroja, mutta helle yhdistettynä monin paikoin sangen rikkonaiseen ja tarkkaavaisuutta vaativaan maastoon teki kokonaisuudesta hyvällä tavalla vaativan. Ehdottomasti silti kannatti tämä retki tehdä. Luonto ja maisemat Joutsijärvellä ovat monipuoliset ja kauniit, reitti erittäin hyvin huollettu ja merkitty ja matkaseurakin oli jälleen parasta A-luokkaa!