Helteinen vuorokausi Hämeenkankaalla
Kotoamme Ylöjärveltä päivämatkan päässä olevista ulkoilukohteista minulta oli vielä jäänyt tutustumatta erääseen isoimmista. Hämeenkangas on pitkä, yhtenäinen harjujakso, joka asettuu Jämijärven ja Kankaanpään välille ja jatkuu pohjoisessa Niinisalon varuskunnan taakse Pohjankankaan kovapanosammunta-alueena ja kaakossa Vatulan- ja Ulvaanharjuna Hämeenkyröä kohti.
Hämeenkangas ei ole kansallispuisto tai luonnonsuojelualue, vaan se on määritelty "harjoitus- ja monikäyttöalueeksi", mikä tarkoittaa etenkin sitä, että alueella liikkuu puolustusvoimien joukkoja, joiden harjoituksiin liittyen kankaalla voi olla liikkumisrajoituksia. Muuten alueen reitit ja taukorakenteet ovat retkeilijöiden käytettävissä, ja leiriytyminen on mahdollista jokamiehenoikeudella. Reitistö onkin laaja ja osittain merkitty, ja talvella selännettä halkoo Pirkan latu-ura. Metsä on talouskäytössä mutta merkittävimmät kohteet on suojeltu.
Hellettä lupailevana heinäkuisena aamuna pakkasimmekin sitten vaimoni kanssa autoon päiväretken edellyttämät varusteet, ja minä itselleni vielä yöpymistä varten vähän ekstraa. Samoilukaveriksi lähti aina ulkoiluun innokas Laku-koira, lankomiehen perheen labrador, joka oli luonamme viettämässä muutamia päiviä kesähoidossa. Kello oli yhdeksän, kun Mazdamme starttasi kohti lähtöpisteeksi valitsemaamme Jämijärven matkailu- ja lomakeskusta.
Suunnitelmamme oli kiertää Jämin puolen merkittyjä reittejä iltapäivään asti, ja minä jatkaisin sitten illaksi yksin kohti Niinisaloa. Aurinko paistoi jo kuumasti, kun vajaan tunnin ajon jälkeen pysäköimme Jämin lomakeskukselle. Jämin luontoreittien erityisiä nähtävyyksiä ovat isot jääkauden aikaiset supat, jotka täällä tunnetaan "vateina", ja ainakin niitä meidän oli tarkoitus nähdä.
Pikku reput selkään, ja aloitimme taivalluksemme itäänpäin Soininharjun pohjoisrinteen juurta. Merkitty polku kulkee täällä avarassa ja valoisassa, silmänkantamattomiin jatkuvassa mäntymetsässä. Näkyvyys joka suuntaan on tosiaan lähes esteetön aluskasvillisuuden koostuessa melkein pelkästään matalista varpu- ja kanervakasveista. Aurinko loi pylväsmäisten puiden kanssa ympärillemme katedraalimaista vaikutelmaa.
Hyväkulkuinen, paikoin lähes tiemäinen ura seurailee vajaan viiden kilometrin verran harjun reunaa, kunnes kääntyy Koivistonvadille. Se onkin melkoisen suuri sulamissuppa, jonka pohjalla pienilmasto on jonkin verran ympäristöä viileämpi ja näkyy myös eroina kasvillisuudessa. Eteläreuna on jyrkkä, ja sen joutuu kipuamaan melkein nelivedolla. "Vadin" ympäriltä löytyy kolme huollettua, isokokoista laavua ja/tai keittokatosta, joista valitsimme yhden taukopaikaksemme, ja pian makkaratulet jo olikin viritelty ja nokipannu ladattu. Laku mustine turkkeineen asettui laavun varjoon vesiannoksensa ääreen. Sillä oli varmasti kuuma, koska avoin kangasmetsä tarjoaa varjoa vain rajallisesti.
Muita kulkijoita oli tulomatkallamme näkynyt melko vähän: jokunen maastopyöräilijä viiletteli vauhdikkaasti vastaamme, mättäikköjä kolusi pari toiveikasta mustikanpoimijoiden ryhmää ja yhdelle Koivistonvadin laavuista puolestaan oli asettunut parikymmenpäinen ryhmä nuoria. Vaikutelmaksi kuitenkin tuli, etteivät nämä seudut ole ainakaan kesähelteellä kävijöiden raskaasti ylikuormittamia. Pienkoneiden ääniä kantautui Jämin lentokentän suunnasta tuon tuosta, mutta ne eivät sanottavammin meitä häirinneet.
Jälkiruokakahvit juotuamme ja nuotion sammutettuamme aloimme kaarron etelän kautta kohti Jämiä. Valitsemamme polku nousee harjujakson korkeampia selänteitä Koiviston-Niini-Soininharjun suunnassa, ja täällä tulee näkyviin myös harjun pohjois- ja etelärinteiden ero. Siinä missä aluksi kulkemamme pohjoisrinne on lähes yksinomaan mäntymetsää, eteläinen rinne rehevöityy koivujen, leppien ja paikoin jopa lehmusten voimin hyvin erityyppiseksi. Sangen silmää miellyttävänä ja helposti kuljettavana maasto edelleen jatkuu. Vastikään jokin isompi myrsky on kuitenkin niittänyt puita kumoon harjun lakialueelta, ja vaikka rungot onkin ehditty korjata pois, pystyyn kääntyneet männynjuurakot törröttävät taajana, tummana ja köyryselkäisenä joukkona kuin iso karhulauma.
Päivän kuumuus pakotti meidät tuon tuosta pitämään nesteytystaukoja koiralle, mutta olimme varautuneet tähän kyllin runsaalla vesimäärällä. Joutuisa etenemisemme toi meidät ennen pitkää Soininharjun "vadeille", ensin Niiniharjunvadille, joka on muokattu laskettelurinteeksi (sen äärellä on myös kesäteatterin näyttämö) ja pian sen jälkeen Iso- ja Pikkuvadille. Ne ovatkin hauskan näköiset, helposti hahmottuvat painanteet muuten tasaisessa harjurinteessä, ja kertovat jään voimasta runsaan kymmenen tuhannen vuoden takaa. Näillä Jämin lähipoluilla myös kuntoliikkujia alkoi tulla vastaamme runsaammin.
Ennen saapumista lähtöpisteeseen nousimme vielä Soininharjun näkötorniin, vaikka vähän korkean paikan kammoinen olenkin. Maan tasaltahan näkyvyyttä ei puuston vuoksi juuri olekaan. Tornista sen sijaan avautuu hulppeita näköaloja joka suuntaan, joskaan mitään erityistä nähtävää maisemassa ei ole - onpahan vain tasaista satakuntalaista metsämaisemaa. Kello kolmen aikoihin ehätimme harjun juurella odottavalle autollemme, ja Lakun juottohetken jälkeen sain lyhyen heittokyydin Jämin kentän länsilaidalle. Nostelin autosta isomman yöpymisrinkkani ja vaellussauvat, ja reissukaverieni kääntyessä paluumatkalle minä puolestani suuntasin nokkani kohti länttä ja Niinisaloa.
Runkoreitti sinne lähtee
Jämin urheilukentän kulmalta, jossa oli juuri käynnissä palveluskoirakoulutus. Muutamien satojen metrien päässä Jämin äänet jäävät
taakse, ja metsä imaisee kulkijan sisäänsä. Maisema täällä on yksitoikkoisempaa
kuin korkeuseroillaan vaikuttavalla Jämin itäpuolella. Polkujen ja ajourien
verkosto leviää laajana ja sokkeloisena, mutta pääura on merkitty selkeästi paaluilla
sinisine reittikyltteineen.
Puhelimessani oleva Karttaselain -sovellus kertoi sijaintini reaaliajassa, joten suunnistautuminen oli ongelmatonta lukuisista risteyksistä huolimatta. Ilman karttaa se voisikin kyllä olla hankalaa. Valitsemani suorin reitti ei valitettavasti ollut kovin elämyksellinen, se oli käytännössä vain männikössä etenevä leveänpuoleinen hiekkatie. Sinisiipi -perhosia liihotteli kuuman hiekan yllä paikoittain parvikaupalla.
Saavuin tuota pikaa Jämiltä 5,5 kilometrin päässä sijaitsevalle Ruskalaavulle. Laavu itse ei ole suuren suuri, mutta sen ympäristössä avautuvalle kankaalle mahtuisi telttoihin majoittumaan puolen pataljoonan verran yöpyjiä. Erityisesti on mainittava että Ruskalaavun yhteydessä on yksi alueen harvoista kaivoista. Vesihuollon rajallisuus Hämeenkankaalla on syytä tiedostaa, ja siksi olemassa olevat pisteet kannattaa etukäteen selvittää ja hyödyntää. Nyt oma kantoveteni riitti vielä hyvin, joten lyhyen huilauksen jälkeen jatkoin eteenpäin.
Pehmeässä hiekassa alkoi näkyä ison koiraeläimen jälkiä, ja aluksi pidin selvänä että koirahan siinä onkin jolkotellut. Kun ei kuitenkaan ihmisjalan jättämiä jälkiä niiden seuraksi alkanut ilmaantua, otin jäljestä kuvan ja lähetin sen analysoitavaksi parille kaverilleni. Pienen viestienvaihdon jälkeenkään emme saaneet susiteoriaa täysin poissuljettua (Jämijärvelle ulottuu yhden tiedossa olevan susiparin reviiri), mutta anturan muodon perusteella todennäköisin kulkija lie sittenkin ollut iso koira. Matkoihinsa se oli jatkanut, jossakin vaiheessa jäljet katosivat uralta eivätkä enää sille palanneet.
Aurinko alkoi kulkemiseni myötä paistaa yhä matalammasta kulmasta, mutta päivä oli yhä kuuma, vähän liiaksikin. Mitä lännemmäs matka kävi, sitä enemmän alkoi erottua myös puolustusvoimien läsnäolosta kertovia merkkejä; raskaan kaluston möyrintäjälkiä maisemassa, poteroita, taisteluhaudan pätkiä ja muuta vastaavaa. Joukkoja ei kuitenkaan maastossa nyt tuntunut olevan.
En ollut määritellyt kulkemiselleni aivan tarkkaa maalipistettä, vaan olimme sopineet, että ilmoittelen seuraavana aamuna minne saakka olen ehtinyt ja nouto järjestyy sinne. Kuninkaanlähteen puolikodalle saavuin varhain alkuillasta, ja kun jaloissakin oli vielä vetoa, oli itsestäänselvää jatkaa pidemmälle. Kuninkaanlähteen karavaanialueen suunnasta alkoi vastaani tulla myös sen verran runsaasti ulkoilijoita, että päätin senkin vuoksi pyrkiä sieltä vähän loitommalle. Kartasta katsoen houkuttelevin vaihtoehto vaikutti olevan Viherän kiintolaavu, joka sijaitsee jyrkässä itärinteessä (aamuauringon noususuuntaa tavoittelin) kolmisen kilometriä Niinisalon varuskunnasta etelään. Sinne siis.
Laavu itsessään on pieni, mutta sen ympärillä on kuivaa, tasaista kangasta vaikka kuinka monelle teltalle. Kahdeksan maissa illalla sain pikku Arconi pystyyn ja Trangian tulille. Paikka olikin rauhallinen, mitä nyt muutaman hengen maastopyöräilijäpartio poikkesi laavulla nopealla tauolla ja myöhemmin illemmalla pari ulkoilijaa käveli vielä sivuitse. Yöpyjänä olin paikassa kuitenkin ainoa. Kurkien huudellessa nevalla polttelin vielä hetken nuotiota laavun tulipaikalla ennen vetäytymistä yöunille. Yö oli niin lämmin että makuupussin sai jättää sivusta auki. Unen varmisti, että kävelyä oli takanani yhteensä 24 kilometriä, josta tosin vain 13 täyden kantamuksen kanssa.
Seuraavana aamuna oli aika miettiä viimeistä etappia ja sopivaa noutopistettä. Alun perin olin pitänyt ykkösvaihtoehtona "viiden tien risteystä" varuskunnan kulmalla, mutta olin vähän pettynyt maisemien yksitoikkoisuuteen Hämeenkankaan tässä osassa, ja siksi sovimmekin tapaamisen Kuninkaanlähteelle, se kun on joltinenkin nähtävyys, yksi Suomen runsasvetisimmistä lähteistä. Sovin vaimoni saapumisesta sinne, purin leirini ja palailin siis tulosuuntaani vajaat kolme kilometriä.
Vaimoni saapui pian Laku-koira seuranaan, ja jalkauduimme vielä pienelle kävelylenkille Kuninkaanlähteen maisemiin. Itse lähde on lampimainen ja se syöttää vetensä yllättävänkin vuolaana purona hämyisen kuusilehdon uumeniin. Virtaaman on laskettu olevan peräti 12.000 kuutiometriä vuorokaudessa. Lähteen nimi perustuu Ruotsin kuninkaan Aadolf Fredrikin vierailuun paikalla vuonna 1752. Suomenlinnan Kuninkaanportti on saanut nimensä samalta kuninkaalta. Mutta ei siinä vielä kaikki.
Ennen paluuta kotiin pysähdyimme vielä Jämille, jossa tulomatkalla olimme jättäneet väliin nähtävyyksiksi merkityt, vierekkäin sijaitsevat Uhrilähteen ja Kylmänmyllynlähteen. Nyt halusimme vielä tarkistaa nekin. Ja niistä tulikin koko retken kohokohta. Lähteet sijaitsevat hämärässä lehdossa, joka jo itsessään luo poikkeuksellisen mystistä tunnelmaa. Mutta itse lähteet tarjoavat käsittämättömän hypnoottisen näytöksen: vesi pulppuilee useista silmäkkeistä hienon pohjahiekan läpi ja muodostaa samalla jatkuvasti muuttuvia kuvioita. Sitä voisi tuijottaa kuin nuotiota tai meren aaltoja vaikka kuinka pitkään. Mahtava paikka - ei ihme jos menneet asujat ovat täällä olleet aistivinaan jotakin yliluonnollista!
Tästä vuorokauden retkestä mieleeni jäivät lähteiden lisäksi erityisesti Jämin avarat harjumänniköt ja isot, hyväkuntoiset laavurakenteet. Vaikka Hämeenkangas ei ole aivan paras kohde jalkaisin tehtävälle vaellusretkelle, se on kyllä hyvin yhden sellaisenkin käynnin arvoinen paikka. Jotakin "oulankamaista" maisemassa on, ilman jokikanjonia toki. Reitit ovat hyvässä kunnossa, laavuja ja muita taukopaikkoja on tasaisin välimatkoin ja maasto nopeakulkuista. Myös muutamia näkemisen arvoisia luonnonerikoisuuksia Hämeenkankaalle kätkeytyy.