Helvettiin ja takaisin
Muutaman vuoden tauon jälkeen oli taas aika käydä tarkistamassa Helvetinjärven kansallispuiston kuulumiset. Tällä kertaa retken alullepanijana toimi lankomies, vaimoni nuorin veli, jonka ehdotuksesta matkaan lähdettiin. Helvetinjärvi on Pirkanmaan (toistaiseksi) kahdesta kansallispuistosta itselleni vähän tuntemattomampi, vaikka onhan sielläkin muutamia kertoja tullut kierreltyä, joskin kyllä samoilla perusreiteillä pysytellen. Eipä siis ollut taaskaan vaikea tulla suostutelluksi pikku retkelle.
Sunnuntaiaamu oli liian varhainen kesälomaileville perheemme nuorille miehille, joten retkikuntaan kuuluimme vain minä ja vaimo sekä vaimon veljen 3-henkinen perhe sekä heidän Laku-labradorinsa. Se onkin mainio kaveri metsässä, väsymätön kulkija, joka suhtautuu vastaantuleviin lajitovereihin sivistyneesti. Ainoa pieni moite koirapojalle siitä, että se ei tahdo malttaa olla menemättä veteen uimasilleen, kun sellaista osuu kohdalle. Treffit tehtiin Elon ostoskeskuksen pysäköintipaikalle, ja siitä jatkettiin yhdellä autolla kohti Ruovettä. Tavaraa ei ollut mukana ihan mahdottomasti, koska tarkoitus oli vain tehdä noin 15 km kierros merkityillä reiteillä, paistella makkarat, keitellä nokipannukahvit ja palailla vielä iltapäivän lopuksi takaisin kotiin.
Yön sateen jäljiltä kostea maa oli jo kuivahtamassa, aurinko käväisi välillä kurkistelemassa rakoilevien pilvien lomasta ja mittari kertoi lämpötilaksi + 13 astetta, kun puoli yhdentoista aikaan nousimme autosta Kankimäen lähtöpisteellä. Hetki mietittiin mukaan tarvittavan vaatetuksen määrää, ja itsepintaisen navakka tuuli suostutteli varaamaan reppuihin takit pysähtymisten varalle. Laku oli tapansa mukaan jo innokas lähtemään liikkeelle, ja polun päälle itsellämmekin teki jo mieli autossa istumisen jälkeen. Metsän siimekseen päästyä tuulen voimakaan ei enää tuntunut samalta kuin avoimella parkkipaikalla.
Helvetinkoulua kohti kulkeva polku on leveä ja hyväkuntoinen, melkein kuin kaupunkipuistossa, ja se johdatteli meidät tuota pikaa rotkojärven rantajyrkänteelle. Matkaahan sinne tulee Kankimäestä vain vähän alle kaksi kilometriä. Jätimme reput kallion laelle ja pudottauduimme pitkät portaat kolun juurelle, Iso Helvetinjärven rantaan. Siellä nököttävä punainen päivätupa oli kevään koronaviruspandemian vuoksi vielä lukittu eikä rannan nuotiopaikallakaan tulistellut nyt ketään. Joskus 90-luvulla on tuvassa tullut kaveriporukalla yövyttyäkin. Jotakin erityisen kaunista on tuvan rannasta avautuvassa järvimaisemassa mielestäni aina ollut.
Myös itse Helvetinkolu on aina yhtä vaikuttava, vaikka siellä olisi vieraillut aiemminkin. Se on jyrkkäseinäinen kalliohalkeama, joka putoaa kallion huipulta järven rantaan noin 40 metrin matkan pari metriä leveänä kuiluna, pohjallaan kalliosta lohjenneita erikokoisia kivenjärkäleitä. Sen pystysuorat seinämät ovat enimmillään ehkä 7 - 8 metriä korkeat. Lakun lyhyille jaloille kuilun pohja nousi liian jyrkkänä ja lohkareisena, ja vaimoni, joka on työporukkansa kanssa täällä käynyt useinkin, lähti taluttamaan koirakaveria takaisin ylös portaita pitkin. Me muut työnnyimme kuiluun, ja ponnistelimme sen kautta takaisin maan pinnalle; se on lyhyt mutta ei ihan helpoin etappi. Vastaamme päinvastaiseen suuntaan - kohti rantaa - pudotteli jokusia muitakin Helvettiin pyhäpäivänä saapuneita ulkoilijoita.
Ylhäältä näköalatasanteelta avautuvat jyrkkärantaiselle rotkojärvelle ikoniset maisemat, jotka ovat aikoinaan innoittaneet kansallistaiteilija Akseli Gallén-Kallelaakin. Mikäpä niitä on 2020-luvun kulkijankin ihaillessa. Meillä ei kuitenkaan ollut tarkoituksena jäädä tänne pidemmäksi aikaa, vaan olimme päättäneet jatkaa Haukkajärven rantaan, Haukanhiedan hiekkarannalle, ja sinne rakennetuille tulipaikoille. Matkaa sinne on kolulta viitisen kilometriä, ja sinne päästäksemme oli seuraavaksi kierrettävä kuilun pohjalla pienen Sammakkolammen takaa jatkuvaa polkua kohti etelää. Lakun piti lampeen välttämättä päästä kastautumaan, ja takaisin hetteiköiselle rannalle se kykeni vain valjaista autettuna. 192 askelmaa ylös vastarinnettä, ja sitten kohti Porrasharjua.
Äänimaisemaa hallitsi puiden latvuksissa kohiseva voimakas tuuli, mutta myös varhaisen kesän lähes tauoton linnunlaulu: tiltaltti tuntui olevan eniten äänessä, hyvänä kakkosena tuli peippo, ja taisi siellä taustalla pajulintukin vihellellä. Ison Ruokejärven rannassa, tämän polkuosuuden puolivälissä on mukava, kallioisella niemekkeellä sijaitseva tulenteko- ja telttailualue, mutta tällä kerralla sen verran kansoitettu, että jatkoimme suosiolla matkaamme pysähtymättä. Niin suunnitelmamme oli ollutkin. Polulla tuli vastaan muita retkeläisiä aika runsaasti, useimmat poikkeuksellisen hyväntuulisina, ehkäpä kesäkuun 1. päivän koronarajoitusten purkamisen huojentamina.
Rakenteet ovat täällä hyvässä kunnossa, pitkospuut ja portaat ehjiä ja vielä kaukana lahosta, vaikkakin sään harmaannuttamia. Muutaman vuoden takaisen syysmyrskyn tuulikaatoja - isojakin - lojuu pitkin reittiä runsain määrin, ne ovat enimmäkseen kuusia näillä main. Niiden vääjäämätöntä mätänemistä lankoni, metsänomistaja, vähän haikeana kommentoi. Mutta tällä tavoin kansallispuistossa näkee, miten luonto toimii, kun ihminen ei siihen puutu.
Korvilahti, Myllylahti... ja
sitten eteemme alkoikin aueta hiekkainen kangas ja Haukanhiedan dyynimäiset, avarat
rannat. Olen pitänyt tästä paikasta paljon siitä asti, kun siellä ensimmäisen
kerran 1980-luvun lopussa kävin. Kuin tilauksesta lähin tulentekopaikka oli
täysin vapaa, vaikka mäntykänkaalla oli 3 - 4 telttaa, kaikesta päätellen siellä
jo edellisyön olleita. Niiden asukit hääräilivät majoitustensa tuntumassa,
mutta muuten rantamilla oli yllättävänkin hiljaista ja rauhallista. Heitimme
reput selästämme ja asettauduimme nuotiopiiriin. Muutama klapi puuvajasta ja eväät esiin.
Vaikka tuli syttyikin heti, järveltä puhalsi tuuli viileästi, ja kun männynlatvusten lävitse arasti valosormiaan ojenteleva aurinkokaan ei kovasti suostunut meitä lämmittämään, löytyivät reppuihin pakatut takit nopeasti itse kunkin ylle. Hyvä että tulivat mukaan. Makkarat ja muut eväät laitettiin nuotiolle lämpiämään, ja Laku sai järsittäväkseen siankorvan. Näytti maittavan. Kohtapuoliin pannussa kiehui kuuma jälkiruokakahvi, joka pahkakuksasta juotuna on ehkä paras juoma, mitä ulkoilmassa voi saada. Tai, no, rommitoti oikeissa olosuhteissa saattaa kyllä olla vielä himpun verran parempi.
Paluumatka tuntui taas lyhyemmältä, niin kuin se aina tekee, vaikka reitin träkkäys lahjomattomasti kertoi sen todellisuudessa kestäneen hieman tulomatkaa pidempään. Sen verran askel meillä kaikilla jo painoi. Runsas viisitoistakilometrinen tästä sunnuntaikävelystä tuli, kuten kartalta etukäteen laskimmekin. Hienosti sen jaksoi myös vaimoni 12-vuotias veljentytär. Kiva sunnuntai tuli tästäkin, ei ollenkaan helvetillinen.