Kesäsateessa Kirskaanniemellä
En ole koskaan saanut
aikaiseksi taivaltaa Lempäälän Birgitan polkua koko matkaltaan. Se ei toteutunut vielä tälläkään
kertaa, kun vaimoni kanssa päätimme lähteä heinäkuiselle patikointi- ja tulisteluretkelle polun
maisemiin. Säätiedotuksen povaama muutaman aamupäivätunnin sadekatve saneli,
että pistäytymisestä tulisi nytkin nopea ja tehokas.
Metsä oli yön jäljiltä vielä kostea, kun painelimme Hervannan eteläpuolelta alkavaa reitin haaraa maastoon jyrkkärinteisen Myllyvuoren kupeesta. Auto jäi läheiselle levikkeelle, ja mukaan tulivat vain kevyet reput, joissa oli hiukan evästä, tulentekotarpeet ja sadevarusteet. Ajatuksena oli tehdä noin 10 km kierros vastapäivään Koipijärven ja Merujärven taitse, pitää evästauko kallioisen kauniin Kirskaanniemen laavulla Höytämönjärven rannassa, ja ehtiä metsästä pois ennen iltapäivän alkuun luvattua sadetta.
Heti reitin alkupäässä kulkijan ottaa vastaan varjoisa
Riipinkorven kosteikko, jonka ylittää hauska, leveä ja pitkä siltamainen kansi.
Sen jälkeen polku kapeutuu ja muuttuu välillä lähes langanohueksi. Polunvarren oksat ja heinikko pyyhkivät
märkinä vaatteitamme, ja totesimme että lenkkareissa ei täällä nyt montaa metriä kuivin jaloin kuljettaisi. Vaan mepä porskutimme eteenpäin jämerillä vaelluskengillämme. Kaakkoon jatkava polunhaara suuntaa Vähä-Riuttaan, Tampereen Taivaltajien
Taivalpirtille, mutta me käännyimme kohti länttä ja Höytämönjärveä. Puhelimen karttaselaimesta matkan seuraaminen ja risteysten valinta sujui kätevästi ja varmasti.
Matkalle osuu vaihtelevaa sisäsuomalaista
sekametsää, joka on paikoitellen hoidettua, eli karsittua ja/tai kaadettua,
mutta myös korpimaista kuusikkoa ja rehevää, lehtomaista lehtipuuvoittoista metsälöä
kieloineen, saniaisineen ja kämmeköineen. Polku erottuu hakkuuaukkojen kohtia lukuun ottamatta
maastosta oikein hyvin, ja se on merkitty puihin keltaisin maalimerkein tai muovinauhoin.
Eksyä ei voi, mutta kierroksemme itäisimmässä pisteessä oikaisimme puolivahingossa voimalinjan alle
taittuvan polkuosuuden kulkemalla sen sijasta pätkän matkaa tietä pitkin,
asutuksen lomitse. Siitä ei suurta haittaa kenellekään koitunut.
20 vuotta vanhaan paperikarttaani
merkittyä Tuutiman varaustupaa Höytämönjärven itäpäässä ei ilmeisesti enää tässä
käytössä ole olemassa - sen rajalla seisoo yksityisalueen merkki, ja reitti kulkee nykyisin ujosti
tontin takaa kiertäen. Täältä onkin enää lyhyt matka pääkohteeseemme, Kirskaanniemeen, joka on meille
vanhastaan tuttu pistäytymispaikka. Paikalla oli nyt vain yksi lapsiperhe meidän lisäksemme, ja kun laavun ympäristöstä löytyy viisi virallista tulikehää ja pari luvatonta, tilaa jäi meille kahdelle runsain mitoin.
Valitsimme järveltä puhaltavalta tuulelta suojassa olevan kehän, ja eipä muuta kuin nuotio palamaan. Sitä varten mukanamme oli muutama rutikuiva koivusäle ja parafiinia sisältäviä sytytyspaloja, joten tuota pikaa juustomakkarat jo käristyivät tikunnokassa. Jälkiruokakahveihin asti emme olleet vielä ihan ehtineet, kun taivaalta alkoi tipahdella ensimmäisiä sadepisaroita, tunnin verran etuajassa Forecan arvioon nähden. Sadetakkien suojissa sitten hörpimme kahvit nopeasti suihimme, kunnes totesimme ettei paikalla viivyttelystä nyt enää isompaa iloa irtoaisi. Takaisin polulle siis.
Kiertämämme reitti on karttaani merkitty kauttaaltaan "vaikeaksi", mutta eihän se täällä muuta tarkoita kuin kivikkoisuutta ja juurakkoisuutta. Kumpaakin reitillä totisesti riittääkin, ja se hidastaa etenemisvauhtia ajoittain aika tavalla. Ei ehkä kuitenkaan missään niin pahasti kuin juuri tällä viimeisellä metsäetapilla Kirskaanniemestä Hyttyskorven läpi Koipijärven tien varteen (kuten oheisista kuvistakin ehkä näkyy). Tämä on reitin käytetyin ja kulunein osa, ja juurista muodostuu siksi kuin esterata. Sateen liukastamat kivet ja kuusenjuuret olivat vähällä minut kerran kipata katollenikin, mutta kävelysauva pelasti luuni tällä kertaa.
Etukäteen oli tiedossa, että viimeinen kaksikilometrinen autolle pitää kävellä tien vartta, koska täydelliseksi renkaaksi ei metsäpolku ylety. Sitäpä emme kuitenkaan tienneet, että Koipijärven rantaan nousee parhaillaan kokonaan uusi Anniston asuinalue Tampereen jatkuvaa kasvua vastaanottamaan, ja Koipijärven tie oli louhittu, rouhittu ja kaivettu pitkältä matkalta olemattomiin. Siinäpä sitten kiertelimme työmaata märässä heinikossa kahlaten ja savikaivannoissa rypien, kunnes pääsimme työmaa-aidan paremmalle puolelle ja sitä myöden takaisin autolle.
Jospa ensi kerralla jo sitten koko matka Lempäälään asti?