Keväinen retki Isojärvelle
Olen käynyt monta kertaa Isojärven kansallispuistossa Kuhmoisissa. Yleensä retkeni sinne ovat olleet lyhyitä, päivän tai korkeintaan viikonlopun mittaisia pistäytymisiä. Niin tälläkin kertaa. Puisto itsessään on alueeltaan melko pieni, ja vaikka siellä on useampi merkitty reittivaihtoehto, on se kuitenkin aika nopeasti käyty läpi. Isojärvi on kyllä melkoisen viehättävä ja moni-ilmeinen kohde, se on maisemaltaan vaihtelevaa ja paikoitellen yllättävänkin jylhää. Kaikki näkemisen arvoinen ei kuitenkaan rajoitu puiston rajojen sisälle.
Tämä mielessämme teimme viime toukokuussa neljän hengen retkiporukallamme yhden yön yli ulottuvan käynnin puiston itäreunalle. Kohteenamme oli erityisesti Valkulamminvuori, jossa Internetin tietojen mukaan on jyrkkä ja pitkä kalliorotko ja siihen liittyvä luola. Nämä kiinnostivat meitä.
Siirryimme mökkimajoituksesta jalan Heretyn opastuskeskukselle, josta alkaa merkitty reitti kohti Hevosjärveä. Reitti noudattelee puolivälinsä jälkeen vanhaa metsäautotien pohjaa ja on erittäin hyväkulkuinen. Järven rannassa reitti kuitenkin päättyy, ja täältä Valkulamminvuorelle päästäkseen on kuljettava Himolammin ja Ruokottomanlammin hiukan kosteissa painanteissa. Maasto on osittain aika ryteikköistä vaikka matkaa ei umpimetsässä tulekaan kuin kilometrin verran. Retkipäiväksemme osui kuitenkin tavattoman helteinen kevätpäivä, ja siksi matkanteko oli hyvin hikistä.
Meillä ei ollut aivan tarkkoja koordinaatteja rotkolle, joten harhailimme jyrkkäseinäisen vuoren juurella jonkin aikaa sitä etsien. Lopulta pari meistä päätti kiivetä kallion päälle haeskelemaan tätä nähtävyyttä. Kun sitten rinteen huipulla pystysuorasta kalliosta löytyikin kapea, juuri hoikan miehen mentävä mutta useamman metrin korkuinen halkeama, luulimme jo hetken löytäneemme etsimämme. Halkeama oli kyllä vaikuttava, mutta se ei oikein tuntunut vastaavan retkipaikka.fi- sivuston kuvausta, ja siksi päätimme vielä katsella ympärillemme.
Ällistys olikin suuri, kun
vähän matkaa paluusuuntaan edettyämme maa alarinteessä yhtäkkiä katosi kapeaan
kuiluun. Tässä se on! Hihkuimme muut seurueen jäsenet paikalle, ja aloimme
miettiä voisiko kuiluun pudottautua ja miten. Olimme siis nyt sen yläpäässä, ja
ensimmäinen pudotus vaikutti jyrkältä ja kallioseinämät märkinä liukkailta.
Minä ja kaverini ajattelimme kuitenkin yrittää, ja sivuseinistä tukea ottaen
lähdimme hivuttautumaan kuilua alas. Kaksi muuta retkikaveria kuitenkin päätti
kiertää rotkon juurelle loivemmasta kohdasta ja tulla rotkoon alakautta. Varovasti pääsimme rotkon pohjalle.
Olemukseltaan rotko muistuttaa Ruoveden Helvetinkolua mutta on sitä huomattavasti kapeampi eikä niin helposti päästä päähän kuljettavissa. Samanlaista jylhyyttä siinä kuitenkin eittämättä on. Helvetinkolussa ei kuitenkaan ole sitä erityisyyttä, joka Valkulamminvuoren rotkossa on: valtaisaa halkeamaluolaa. Se aukeaa yhdeksänkymmenen asteen kulmassa rotkon pohjoisenpuoleisesta seinämästä kohdassa, jossa kuilun maapohja muuttuu kivijärkäleiksi ja kallioseinäksi. Rotkon alapäästä parahiksi saapuvien retkikaverien otsalamput olivat nyt tarpeen, sillä niitä ilman pimeään, kosteaan ja toukokuussa vielä pohjaltaan jääpeitteiseen luolaan ei olisi ollut asiaa.
Luola on useamman metrin korkea mutta hyvin kapea ja molemmilta seiniltään viistosti vuorta kohti kallistuva lovi, jossa etenemisen mahdollistaa kapea "hylly". "Hyllyltä" luolan pohja putoaa alas ja kapenee vähäiseksi halkeamaksi. Luola ei ole umpikuja, vaan parisenkymmentä metriä jatkuttuaan se aukeaa toisesta päästään pienestä aukosta ulkoilmaan, sadunomaiseen paikkaan, joka on isojen, kuin jättiläisen viskomien siirtolohkareiden kirjoma. Lohkareiden lomassa on monenlaisia onkaloita ja väyliä. Luolaa ja lohkareikkoa ei mitenkään pysty valokuvissa esittämään, ei oikein rotkoakaan.
Ihastelimme ja hämmästelimme luolaa ja siirtolohkareikkoa hyvän tovin, kunnes lopulta palasimme rotkoon ja sen suuaukolle. Ei ihme että emme olleet sitä alhaaltapäin nähneet: se sijaitsee hivenen ylärinteessä muutaman tiheän kuusennäreen peittämänä. Vain aivan sattumalta kohdalle osuessaan tai paikan täsmälleen tietäen voi sen nähdä.
Vaikuttuneina näkemästämme ja iltapäivän jo ollessa pitkällä päätimme pitää päivällistauon, ja sitä varten kävelimme takaisin Hevosjärvelle, sen aurinkoiselle itärannalle. Siellä tankattuamme jaksoimme vielä siirtyä muutaman kilometrin pohjoiseen Vahterjärven kiintolaavulle. Reitti sinne oli muuten selkeä mutta Hevosjärven rantaan kartalle merkitty polku oli jo kasvanut lähes läpitunkemattomaksi vesakoksi. Laavulle saapuessamme sinne oli jo majoittuneena toinen ryhmä, joten pystytimme oman telttaleirimme lahden vastarannalla olevan nuotiopaikan ääreen.
Tässä sattuikin omalle kohdalleni aloittelijamainen virhe, sillä telttaani pakkauksestaan purkaessani älysin sen kaarien jääneen pussissaan kotiin. Hetken tilannetta noiduttuamme totesimme kuitenkin että yöstä on tulossa kuiva eikä ulkotelttaa välttämättä tultaisi tarvitsemaan. Niinpä virittelimme pelkän sisäteltan naruilla puiden ja puuvajan seinähirsien varaan, ja hyvinhän se yö sitten sujuikin. Vaikeammissa sääoloissa olisikin ollut naurussa pitelemistä!
Seuraavan päivän ohjelmaan jäi vain ruokailu hellettä lupailevassa aamussa ja kävely takaisin Herettyyn (alkumatkassa vähän harhautuen), tällä kertaa Kaakkolammin ja Kuoriaisen kautta kulkevaa reittiä pitkin. Hieno, vähän erilainen retki sinänsä jo tuttuun kohteeseen!