Kevät tulee Liesjärvelle

Mökkihöperyyden estämiseksi oli suunniteltu, että talvilomaviikolla perheemme pistäytyisi ainakin jollakin kokoonpanolla johonkin lähiseudun kansallispuistoista. Kartalta kohteeksemme oli löytynyt Liesjärven kansallispuisto Tammelan ylänkömailla, ja siellä huomiomme oli kiinnittänyt erityisesti hauskannäköisesti järvenselän poikki venynyt, yli kilometrin mittainen Kyynäränharju. Liesjärvelle ehtisi päiväretken tehdä kotoamme siten, että paluu tapahtuisi vielä valoisan aikaan. Ohjelmaksi emme suunnitelleet muuta kuin reippaan kävelylenkin ja runsaasti happea, nuotiomakkarat ja nokipannukahvit.

Lähtöpäiväksi valitsimme säätiedotuksessa kirkkaaksi pakkaspäiväksi ennustetun torstain, 18. maaliskuuta. Aamulla autoon sitten pakkautui itseni ja vaimoni lisäksi armeijasta lomalla ollut vanhin poikamme, jolle marssiminen on sattuneesta syystä tullut tutuksi. Viime hetkellä saimme seuraksi myös Laku -labradorin, jolle sen isäntä, vaimoni pikkuveli, näki retkessämme hyvän ulkoilumahdollisuuden. Laku sopii kyllä aina porukkaan, koska sitä ei kävelemällä saa väsytettyä. Kansallispuistossa se täytyisi kylläkin pitää hihnassa.

Automatka kotoamme Liesjärvelle kesti hiukan vaille kaksi tuntia, viimeiset pari kilometriä aika varovaisesti jäistä ja kapeaa tieuraa lähtöpisteelle hivuttautuen. Lämpömittari osoitti miinus kolmea astetta ja jäinen tuuli puhalteli järvenselältä, kun lähdimme astelemaan Kyynäränharjun kannasta pitkin kohti pohjoista, mutta miltei pilvettömältä taivaalta paistava kevätaurinko ja polun olemattoman ohut lumikerros tekivät kulkemisesta vaivatonta. Etukäteen olimme vähän aprikoineet polkujen kuntoa, koska talvi oli ollut poikkeuksellisen hyväluminen eikä kevät vielä juuri ollut hankiin pystynyt. Kävely näyttäisi nyt kuitenkin hyvin onnistuvan. Harjun keskikohdan katkaiseva virtapaikka sillanalusineen oli jo pitkälle sula, mutta lintuja siinä ei vielä uiskennellut ainuttakaan.

Koska aikaa oli hyvin, reitti oli hyvinkin kuljettavassa kunnossa eikä evästauolla vielä ollut kiire, lähdimme harjuosuuden päätyttyä kiertämään Hyypiökallion parikilometristä näköalakierrosta Tapolanjärven rantaan. Polun puuterilumella erottui vain kahdet edellämme kulkeneet jalanjäljet, ja näköalapaikalta tavoitimme niiden jättäjätkin, aurinkoisella kallion laella istuskelevan pariskunnan. Komea paikka kyllä, vaikkakin näkölaloiltaan rajallinen puustoisuutensa vuoksi. Muita liikkujia ei reitillä näkynyt, ei edes saavuttuamme Pirttilahden pysäköintialueelle. Siellä kaksi pysäköityä autoa kuitenkin todisti siitä, että jokusia muitakin kulkijoita oli Liesjärven polkuja kiertämässä.

Pirttilahdelta itään suuntautuva polunhaara oli yhtä lailla kuljettavan näköinen ja selvästi merkitty, kapea kylläkin, mutta niin kovapohjainen, että luottavaisesti lähdimme hämärän kuusimetsän uumeniin. Kohtsillään löytyneellä Siltalahden nuotiopaikalla pidimme pienen juomatauon, mutta varjoisella ja tuulisella rannalla ei pitkään viitsinyt värjötellä, joten sukelsimme jälleen korpimetsään. Polku nousee täällä myötäilemään Rautakallion ja Numerokallion harjanteita, joita oli mukava kulkea, mutta joissa tiheä kuusikko ei kovin vaihtelevia maisemia tarjoillut. Maaliskuinen metsä oli hiljainen, minkäänlaisia lintujen ääniäkään ei korviimme siellä kantautunut.

Kartalta olimme selvittäneet, että mahdollinen evästaukopaikka olisi Peukalolammilla, puiston koilliskulmassa. Myös Kaksvetinen -lammelle on merkitty nuotiopaikka, mutta kulkureittiimme nähden pidemmän kierroksen takana, joten se saisi tällä kertaa jäädä meiltä rauhaan. Satelliittipaikannus kertoi taitetuksi matkaksi 9,5 kilometriä, kun alkuiltapäivästä kaarsimme Peukalolammin pohjukkaan rakennetulle laavulle, jonne aurinkokin sopivasti kurkisteli. Siellä nuori lapsiperhe juuri lopetteli omaa evästelyään, ja koronaetäisyydet säilyttäen pystytimme oman eväspöytämme vähän sivummalle. Reppuun varaamiamme tulipuita ei täällä tarvittu, koska vaja oli täynnä koivupöllejä, ja tulikin loimusi jo valmiina. Makkarat ja pannukahvit valmistuivat nopeasti, ja olivat taas niin kovasti paikallaan, kuin tällaisella metsälenkillä ne vain olla voivat. Lakukin sai osansa, ja pieni huilaushetki varmasti maistui sillekin.

Paluumatka tehtiin tulojälkeä seuraten, ja se sujui jo tutuksi tulleella polulla nopeasti. Autolle palattuamme matkamittari näytti edetyksi matkaksi jokseenkin tasan 15 kilometriä, ja vauhdiksikin hyvänlaisen 4,6 km/h, kiitos hyväkuntoisen varusmies & koira -parivaljakon. Korteniemen perinnetila ja Hämeen luontokeskus (suljettu koronarajoitusten vuoksi) jäivät meiltä tällä visiitillä näkemättä, mutta ainahan Liesjärvelle voi tulla uudestaan.