Kierros UKK-kansallispuistossa

Olen ollut vaellusviikolla UKK-kansallispuistossa 1994 ja 1996, mutta sen jälkeen en sinne ole suunnannut. Tänä syksynä asia tuli oikaistuksi, kun porukkamme otti alueen itäisemmät osat retkikohteekseen. Tarkoitus oli liikuskella aluksi vilkkaimpien reittien ulkopuolella omassa rauhassa, ja vasta viikon edetessä lähestyä Saariselän ruuhkaisempaa maastoa. Polkuja tietysti oli tarkoitus hyödyntää sen mukaan miten ne reittisuunnitelmaamme istuisivat.

Yöllisen ajon päätteeksi auto jäi Saariselälle kylpylähotellin pihaan, ja itse siirryimme taksikyydillä Aittajärvelle. Sadekuurot ripsahtelivat tuon tuosta tuulilasiin antaen ensivaikutelmaa siitä, että tulossa saattaisi olla säältään kostea viikko. Lauantaina puolen päivän jälkeen pysäköintipaikalle saapuessamme siellä odotti parikymmentä muutakin autoa, joten aivan ainoita Aittajärveltä starttaajia emme olisi.

Täältä maastoon jalkauduttaessa on aivan ensimmäiseksi ylitettävä Suomujoki kahlaamalla. Joen pohjaan on pultattu oransseja teräslaattoja reittimerkeiksi eikä vesi ole syvää, mutta kylmää ja aika vilkkaasti virtaavaa se on. Nopeasti kuitenkin selvisimme etelärannalle, eikä eteneminen hyväkulkuista, avointa rantatöyrästäkään ollut vaikeaa. Ensimmäinen evästauko Kotajärven niemeen rakennetulla tulipaikalla tapahtui niin hyisen viiman puhaltaessa järveltä, että epäilys mukaan varattujen vaatteiden riittävyydestä alkoi hiipiä mieleen. Turpeiksi pakattujen rinkkojen tuulensuojassa tauonvietto saatiin silti sujumaan. Samalle taukopaikalle pysähtyi tankkaamaan ja jutustelemaan pari muutakin retkiporukkaa, toinen jo palailemassa omalta vaellukseltaan.

Matkamme jatkui Lotjanankangas Muorravaarakanjokivarteen oikaisten, eikä metsässä tuuli enää kiusannut. Täällä erään metsälampareen rantapenkalta tietämme säikähti lentoon komea ukkometso. Alun perin oli puheena ollut, että loikkaisimme tästäkin joesta yli ja jatkaisimme kohti kaakkoa sen itäpuolisia selänteitä pitkin. Oikein sopivaa ylityspaikkaa ei kuitenkaan tullut vastaan, joten jatkoimme joen länsirantaa pitkin aina Harrijoen haaraan saakka, ja vasta siellä polskuttelimme matalasta kahlaamosta joen poikki. Tänne, Muorrakanmukkaan, kohosi ensimmäisen illan leirimme reilun kymmenen kilometrin päähän lähtöpisteestä. Pienen tervasnuotion lämmöstä kömmimme illan hämärtyessä telttoihimme latautumaan seuraavaan päivään. Uusi telttani pääsi nyt ensi kertaa maastotestiin.

Sunnuntaiaamu valkeni pilvipoutaisena ja melko leutona, ja pääsimme hyvissä ajoin matkaan kohti itärajan isomustuntureita, Kuikkapäätä ja Hirvaspäätä. Aamupäivän etenimme Harrijoen vartta tunturien väliseen satulaan tähdäten. Matkalla tuli selväksi että sienisyksy on täälläkin poikkeuksellisen hyvä - tatteja, valmuskoita, rouskuja ja muita ruokasieniä joka puolella mielin määrin. Vaikka valitsimmekin kartalta loivimman mahdollisen nousukohdan pienen rinnepuron myötäisesti, oli kipuaminen tunturiin täyden rinkan kanssa aikamoinen ponnistus. Alarinteiden männikkö vaihtui ensin tunturikoivikoksi, sitten puurajalla vaivaiskoivikoksi, ja lopulta lakialueen jäkäläpeitteiseksi rakkakivikoksi. Vaikka ylhäällä oli hetken aikaa hiki, vei kolea ja voimakas tuuli halut kiivetä huipulle asti, ja niin jäi meiltä Hirvaspään 649 metrin korkeuteen yltävä laki saavuttamatta. Maisemat olivat kyllä näiltäkin korkeuskäyriltä mahtavat, avarat ja useampaan suuntaan antavat.

Pidemmittä viivästyksittä kiiruhdimme alas satulasta huippujen itäpuoliseen laaksoon, josta olimme katsoneet Maalpurinojan varrelta seuraavan leiripaikan. Sinne, idyllisen nimettömän pikkulammen rantaan saavuttuamme olimme jo aika valmiita poikia. Vaikka edettyjä kilometrejä ei tälle päivälle kertynyt eilistä enempää, oli tunturiin nousu niin kova koitos, että leirin pystytys ja päivällisruoan keittely maistui makealta jo varhain iltapäivällä. Aprikoimme että sään salliessa seuraava aamu voisi alkaa läheisen Rovapään huiputuksella, ja näissä ajatuksissa paketoimme toisen vaelluspäivämme.

Aamu Maalpurinojalla koitti kuitenkin harmaana, pilvet roikkuivat alhaalla tunturinhuiput peittävinä, ja sää oli kosteankolea. Hylkäsimme mietteet tunturiin noususta tässä säässä, ja pakattuamme leirin rinkkoihin aloimme sen sijaan teputella kohden Anterinjokea ja sen saarekkeeseen rakennettua Anterinmukan kämppäkokonaisuutta, etelään päin. Matkalla pilvistä ropsahti välillä sen verran vettäkin, että kuoritakki ja rinkan sadesuojus oli otettava käyttöön. Puolukoita, variksenmarjoja ja juolukoita mättäikössä näkyi runsaasti, mutta lakasta vain lakastuneita lehtiä.

Rovapään ja Mukkavaaran väliseen kanjoniin ei kartassa ole merkitty polkua, mutta kyllä siellä sellainen kulkee. Sen käyttäminen oikaisi meiltä lähemmäs pari kilometriä, jotka muuten olisi täytynyt tarpoa mutkittelevan Anterinjoen rannassa. Polku kulkee lisäksi niin hienossa rotkomaisemassa, että missä tahansa eteläisessä maakunnassa se olisi suuren luokan luonnonnähtävyys. Täällä se on vain yksi kuru muiden joukossa, ilman mitään nimeä edes.

Anterinmukkaan ehätettyämme aurinko tuli hetkeksi esiin pilvipeitteen takaa, ja kahlaamon ylitys tapahtuikin suorastaan auringonpaisteessa. Itse kämppä on kauniilla soratöyräällä, ja se oli tällä erää miehitetty. Miesporukka oli rantasaunan lämmityspuuhissa (kyllä, sellainen täällä on myös), ja niinpä me vietimme oman lounastaukomme läheisen keittokatoksen suojissa. Joku soolovaeltaja kävi siinä kyselemässä kuulumisiamme, etsiskellen samalla itselleen teltanpaikkaa.

Meidän päivämme oli vasta alussa, ja niin punnersimme jälleen rinkat selkiimme ja taivutimme etenemissuuntamme nyt suoraan kohti länttä. Jos sää olisi ollut vähemmän epävakainen, olisimme suunnanneet etelään Anteripää kiertäen, mutta näissä oloissa halusimme enemmän ajallista pelivaraa. Oikaisimme siksi Kaarreojan vartta takaisin kohti Muorravaarakanjokea ja sen varrella olevaa suosittua Muorravaarakanruoktun varauskämppä/kota/teltta-aluetta. Tällä etapilla sää vaihteli tiheästi, ja sadevarusteita piti vuoroin lisätä, vuoroin vähentää. Alkuvaelluksesta vain vienosti värejään esitellyt ruska alkoi täällä myös osoittaa kirkastuvia ja syveneviä sävyjä. Riekonmarja etenkin punasi rinteitä hehkullaan.

Viimeinen laskeutuminen Tiuhtelmakurun sateen liukastamaa, kivistä polkua otti reilusti aikaa, varsinkin kun toinen retkikavereistani oli alkanut päivän mittaan potea polveaan. Lopulta saavutimme kuitenkin jokivarren, jossa jo oli useampia muita retkikuntia leirissä. Asetuimme telttoinemme vähäisen sivupuron rantamille, ja viritimme myös pienen tarppini mäntyjen varaan lisäsuojaksi syksyistä säätä vastaan, illan ja aamun kokkailuja varten. Ilta kului nuotiopaikalla pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan veljesparin kanssa jutustellen. Jokin tyttöporukka pystytti vielä päivän viimeisessä valossa oman telttansa rinteeseen yläpuolellemme.

Tiistaina taisimme olla viimeiset Muorravaarakanruoktusta lähtijät. Ylitimme jokikahlaamon vasta puolen päivän aikaan, kun muut paikalla yöpyjät olivat jo omista leireistään startanneet taipaleilleen. Edessämme häämötti voimia vaativa Lumikurun nousu ja Lumipäälle kiipeäminen. Vähän kerrassaan matka länteen ja käyriä ylös taittui, ja sitä mukaa näköalat avautuivat ja maisema avartui. Vähän eilistä poutaisempi sää sallikin sen ihailun paremmin. Paratiisimaisessa rinnenotkossa melkein jaloistamme lähti lentoon viiden riekon parvi valkoiset siivenaluset vilkkuen, ja sinne pysähdyimme mekin lounastamaan, lintujen tapaan. Termospullot esiin ja kuumat suurustamalla jatketut pussikeitot suihin, metwurstileivät kyytipojiksi.

Lounaasta saatu energia olikin tarpeen, sen verran raju loppunousu kurusta Lumipään rinteelle on, ja viimeiset metrit ennen harjanteen taittumista tuntuivat melkein vaarallisen jyrkiltä. Jos kallioisimmat kohdat olisivat olleet märkiä, olisi liukastuessa voinut tulla pahakin pudotus alas rinnettä.

Yläkäyrille päästyä eteneminen oli taas helppoa - maa on täällä tasaista, aluskasvillisuutta ei ole ja myöskään rakkaa ei Pälkkimäojan varteen pudottautuja kohtaa. Jokivarteen päästyä tilanne kuitenkin muuttui, ja nelikilometrinen matka jokivartta oli hankalan kivikkoinen ja ikäväkulkuinen. Ei mikään suosikkiosuuteni tämä. Pälkkimäojan laavu tuli vastaamme silti ennen pitkää, ja pidimme siellä pienen hengähdystauon. Sen aikana paikalle saapui myös kaksi nuorta pariskuntaa, jotka kertoivat aikovansa jäädä näille sijoille yöksi ja sieltä käsin käydä lähitunturien huipuilla.

Meillä sen sijaan oli vielä tarkoitus jatkaa päivän matkaa, joten hyvästelimme, nostelimme rinkat selkään, ja kurvasimme joen kulkua seuraten etelään päin. Emme halunneet Luirojärven ihmisvilskeeseen, ja sitä varten olimme suunnitelleet koukkauksen joesta yli ja kohti länttä, jossa kartta kertoi pienten lampien jonosta. Jonkin sellaisen rantaan pyrkisimme seuraavaksi yöksi. Ensin oli kuitenkin etsittävä joesta kahlaamoksi kelpaava kohta, jollainen mönkijänjälkien perusteella löytyikin. Kylmänä pyörteili vesi myös täällä. Pienen metsäoikaisun jälkeen olimmekin jo Harrilammen rannassa, josta määränpäähän jäi enää vajaan parin kilometrin matka.

Maasto muuttui tällä tienoolla entistäkin kivikkoisemmaksi, ja se paitsi hidasti matkantekoa, myös sai meidät ihmettelemään, josko alueella olisi ensinkään mahdollista löytää asiallisia teltansijoja. Iltaseitsemän aikaan saavutimme kartalla lupaavalta näyttäneen lammen, mutta sille oli kuiva kesä tehnyt tepposet, ja se ammotti nyt täysin kuivana kivialtaana. Pikaratkaisuna etsimme lähimmän virtaavan purosen, ja leirimme kohosi nyt kostean nevan laitaan, jossa lisäksi kuhisi polttiaisia. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ollut kovasti valinnanvaraa, päivä oli ollut pitkä ja miehet jo uupuneita. Uni tuli täällä Livikönlammien leirissä varhain.

Keskiviikosta muodostui retken pisin ja märin päivä. Pääsuuntamme oli edelleen kohti länttä, ja jokien rantoja seuraavat polut johdattivat meidät ensin Palovanganjoen taukopaikoille ja siitä edelleen komealle Kotakönkään koskelle. Viimeiset kaksi kilometriä sinne kuljetaan poikkeuksellisen pienipiirteisessä ja kiharaisessa maastossa, josta ei kivikkoja ja kosteita kohtia puutu. Se tekee matkanteosta tällä osuudella hidasta ja varovaista. Ruokatauko perillä olikin taas kovasti paikallaan. Seuranamme täällä oli pari pariskuntaa ja kaksi nuorta partiotyttöä, joista viimeisiin törmäsimme loppuretken aikana sitten useamminkin. UKK-puisto on sen verran laaja ja avara alue, että liikkuessa näimme yllättävänkin vähän muita kulkijoita, mutta tauko- ja yöpymispaikoille väki pyrkii tiivistymään.

Tämä oli totta myös päivän päätepisteessä, Rautulammen uudella autio/varaustuvalla, jonne saavuimme koko päivän jatkuneen sateen kastelemina. Se oli nyt nuijalla lyöty täyteen väkeä, kuivaushuone ja käytävä täynnä rinkkoja ja muita varusteita. Joku oli tullut paikalle myös maastopyörällä; sellainen oli parkissa tuvan pihassa. Tuvan modernistinen arkkitehtuuri on herättänyt kiivasta keskustelua, mutta omaa silmääni sen perinteisestä poikkeava ilme ei vihlo. Toiminnallisuuden kannalta se on mielestäni myös hyvin mietitty - kokkailulle, varusteiden säilyttämiselle ja kuivattelulle sekä yöpymiselle on omat, järkevät tilansa. Näitä en jaksanut vielä illalla kuitenkaan miettiä, vaan painuin telttaani, söin kylmän, myöhäisen päivällisen ja kömmin makuupussiini. Märät päällysvaatteet jätin teltan eteiseen, ja rinkasta löytyi onneksi ihan kuivaa päälle yöksi.

Vasta herättyäni aamukuudelta jaksoin keräillä märimmät vaatteet kainalooni, hipsiä autiotuvan kuivaushuoneelle ja sytytellä sen kamiinaan tulet. Illan jäljiltä huone oli vielä lämmin, ja kamiinan sytyttyä se jatkoi lämpenemistään niin, että saatoin keräillä täysin kuivuneet varusteeni rinkkaan ennen päivän liikkeellelähtöä. Sää oli nyt parempi, ei selkeä mutta kuitenkin sateeton, joten matka Rautupään ja Niilanpään ylärinteillä eteni aika mukavasti. Kolea tuuli vain täälläkin aiheutti sen, että ylimääräisiä pysähtelyjä ei tehnyt mieli harrastaa. Samasta syystä (ja retkikaverin polvivaivasta) johtuen jäi myös Rautupään huipulla käymättä, vaikka sen kosketusetäisyydeltä ohitimmekin.

Niilanpään autiotuvalla kohtasimme taas partiotyttöparivaljakon, ja ilmeni että molemmat ryhmämme tähtäävät samaan paikkaan seuraavaksi, viimeiseksi maastoyöksi. Sivakkaojan kiintolaavu veti puoleensa ilman telttaa vaeltavia tyttöjä, mutta meillä oli suunnitelmana viritellä omat telttamme ojanvarren kankaalle. Sivakkaojalla olikin melkoiset retkeilijöiden kokoontumisajot, onhan se enää kahden kilometrin etäisyydellä Kiilopäästä ja Suomen Ladun hotellista ja retkeilykeskuksesta. Sinne mekin telttojen pystyttämisen jälkeen suuntasimme iltapäiväkahville. Ilman kantamuksia matka sujui rivakasti, ja kahvia tuli juotua santsikupillinenkin. Iltanuotiolle palasimme muiden Sivakkaojalla yöpyjien seuraan.

Yö oli kirkas ja kylmä, ja teltat aamulla ensi kertaa pakkaskuurassa. Partiolaiset kertoivat kuitenkin laavussa tarjenneensa. Perjantaista tuli koko retken kaunein päivä, taipaleen päättymisen kunniaksi. Koko matka Ruijanpolkua myöten Laanilan kautta Saariselkään ja kylpylähotellille sujui auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, ja se jätti vaellusretkelle eräänlaisen kultaisen silauksensa. Ilman syysaurinkoista päätöspäivää loppuvaikutelma retkestämme olisi saattanutkin olla harmaampi.

Vaikka kyse oli loppusuorasta, reitti oli hyväkuntoinen ja helppo, ja rinkat kevyet, kesti matka kaikesta huolimatta kolmisen tuntia. Viimeisen maastolounaan nautimme Prospektorin kaivoksen nuotiokehällä Laanilan kupeessa, ja siitä loppumatkamme kulki valaistuja kuntopolkujen pohjia perille. Eihän se enää oikein luontovaellukselta tuntunut.

Olin etukäteen vähän epäillen suhtautunut UKK-kansallispuistoon vaelluskohteena, lähinnä massoittain kasvaneen retkeilyharrastajien joukon vuoksi. Yllätyinkin siitä miten suuren osuuden koko matkasta saimme kulkea muita retkeilijöitä näkemättä, oman porukkamme rauhassa. 102-kilometriseksi venynyt retkemme hyödynsi noin 85-prosenttisesti merkittyjä polkuja, mutta siitä huolimatta tien päällä kohtasimme vain sormin laskettavan määrän muita ihmisiä. Vähän on ollut jo puhetta siitä, että näille maisemiltaan upeille ja vaihteleville ylängöille voisi aika pikaisestikin palata.