Kintulammilla lokakuun lämmössä
Tuntui hyvältä ajatukselta hyödyntää syksyn viimeiseksi povattu lämmin viikonloppu pikku retkellä ja makkaran- ja lätynpaistossa. Alustavasti ajattelin kohteeksi Lempäälän Birgitan polun maisemia mutta vaimoni tuli ehdottaneeksi sen sijaan Kintulammia, siellä kun emme aiemmin ole käyneet. Mikäs siinä!
Tampereen uusin ja suurin retkeilykohde on vuonna 2018 rauhoitettu Kintulammin luonnonsuojelu- ja retkeilyalue Teiskossa, runsaan 20 km etäisyydellä kaupungin keskustasta. Seitsemisen ja Helvetinjärven jälkeen Kintulammi on pinta-alaltaan laajin luonnonsuojelualue koko Pirkanmaalla. Osia siitä on ollut suojelukohteena jo 1950-luvun lopulta. Tampereen kaupunki on panostanut Kintulammiin kaupunkilaisten lähiretkialueena, ja sieltä löytyy nykyisellään neljä uutta kiintolaavua puuvajoineen ja kompostoivine puuceineen sekä yksi tulentekopaikka ilman laavurakenteita.
Vasta-asfaltoitu maantie vie melkein perille, ja kaupungin bussillakin pääsee lähimmillään kolmen kilometrin päähän alueen polkuverkostosta. Merkittyjä reittejä on yhteensä noin 15 kilometrin verran. Niistä osa on vasta viimeisen vuoden sisällä talkoilla tallattuja, mutta osa vanhempia ja vakiintuneempia kulku-uria. Alueen halkaisee pohjois-etelä -suunnassa leveä voimalinjan aukko, ja osa reiteistä on jouduttu vetämään sen poikki. Pian polut kuitenkin sukeltavat takaisin metsän uumeniin.
Leuto sää sai meidät ounastelemaan että moni muukin on saattanut saada idean syksyisestä luontopäivästä, ja pohjoisemmalle P1-pysäköintialueelle saavuttuamme autopaljous vahvisti oletuksen oikeaksi. Utelias kaksikkomme lähti tutustumaan paikkoihin alueen keskeistä rengasreittiä vastapäivään kiertäen. Helppokulkuinen polku saapui tuota pikaa männikön keskellä seisovalle Kirkkokiven laavulle, jonka vierellä kohoaa majesteettisena sille nimen antanut yksinäinen siirtolohkarekin. Isohko ryhmä piti taukoa tällä vähän erikoisemmin muotoillulla laavulla, joten jatkoimme matkaamme syvemmälle havumetsän varjoihin. Aluksi polku oli leveä ja suora vanha kärrypolun pohja mutta kapeutui sitten kiemurtelemaan kuusten ja kivien lomaan. Pilvipoutaisessa säässä päällimmäinen pusero sai pian siirtyä rinkkaan hiostamasta.
Seuraavan taukopaikan löysimme Kaukaloinen -nimisen pienen lammen jyrkältä kalliorinteeltä, jonne on rakennettu ulkonäöltään myös hieman tavallisesta poikkeava laavu. Polulla vastaamme tuli runsaasti väkeä, ja laavullakin parveili suuri joukko ulkoilijoita. Osa oli liikkeellä koko perheen voimin aika pieniäkin lapsia mukanaan. Huomattavan monella kulki myös koira seuranaan, toki hihnassa sääntöjen mukaisesti. Kaukaloisen kalliolaavu sijaitsee jylhällä paikalla, mutta sen ympäristön jäkälikkö on kävijöiden jaloissa jo pahasti jauhautunut. Maisema on paikoitellen hyvin kivikkoista, todellista pirunpeltoa, ja kostealla säällä kivinen polkukin voi olla liukas.
Seuraavaksi katsastimme oman pistopolkunsa päässä odottavan Kaulamoisen tulentekopaikan, mutta tännekään emme jääneet pidemmäksi aikaa vaikka aurinko alkoi jo viritellä säteitään kutsuvasti. Kaulamoinen on molemmilta pysäköintialueilta katsoen etäisin huollettu taukopaikka eivätkä sinne välttämättä vaivaudu aivan kaikki alueella kulkijat. Siellä siis voi rauhallista kahvihetkeä kaipaava varmaankin parhaiten nokipannunsa kuumentaa. Metsä on koskematonta eivätkä tänne alueen pohjoisempiin osiin myöskään liikenteen äänet kuulu lainkaan.
Seuraava kohteemme oli noin kahden kilometrin päässä etelässä oleva Kintulammi, jonka rannalta löytyy myös eri yhteisöille vuokrattavana oleva retkeilymaja. Hirsinen maja on yksityisaluetta mutta sen vastapäisellä rannalla, pienen kallion suojassa on retkeilijöille tarkoitettu laavukokonaisuus, jonne mekin pysähdyimme evästauolle. Vaikka muutakin väkeä paikalla tulisteli, sovimme lättypannuinemme hyvin nuotion ääreen. Huipussaan olevan ruskan kellanoransseja värejä vielä korosti vastarannan koivikkoon osuva aurinko.
Vähän pidemmän ja mukavasti virkistäneen tauon jälkeen, nelisen tuntia alueella kierreltyämme lähdimme palailemaan autolle Kortejärven tilan pihapiirin ohi johtavaa polkua. Sen varteen karttaan merkitty poikkeuksellisen iso kelomänty oli kuulemma kaatunut itsekseen joitain viikkoja ennen retkeämme. Tämän luonnonnähtävyyden viitoitus maastoon oli siksi poistettu, ja mahtikelo jäi meiltä siis huomaamatta.
Saateltuani vaimoni paluumatkalle jäin itse vielä valmistautumaan alueella yöpymiseen. Minulla oli mukanani jotakin uudempaa retkitavaraa, jota halusin kokeilla autenttisissa oloissa. Sitä varten lähdin suuntaamaan alueen eteläisempiin osiin, tällä kertaa vanhan Vattulan suojelualueen läpi länteen kulkevaa luontopolkua pitkin. Se olikin viehättävä reitti, jota ympäröi ehta peikkometsä, ylijäreitä kuusia, maatuvia keloja ja kilpikaarnaisia ikihonkia vanhasta metsäpalosta kertovine palokoroineen. Ihailin myös Laukkisuolla kulkevaa yhtenäistä pitkostaivalta, joka näytti näreiden välissä jatkuvan melkein loputtomiin.
Päämääräkseni
ottamalleni Saarijärvelle saavuin lokakuisen auringon jo alkaessa laskeutumisensa horisonttia kohden. Saarijärven pieni laavu on kaikista Kintulammin taukopaikoista
mielestäni kauneimmassa paikassa, järveen pistävän kallioisen niemen kärjessä
ja mukavasti tuulen katveessa kallioseinämän suojissa. Maisema järvellekin
sieltä avautuu upeasti. Aivan erämaajärvi se ei ole, koska vastapäisellä pohjoisrannalla
on pysyvää asutusta. Eteläisempi P2-pysäköintialue on aivan järven tuntumassa, joten se on pienellä vaivalla saavutettavissa.
Etsiskelin pienelle
teltalleni tasaisen paikan hiukan sivummalta, levitin makuupussin kuohkeutumaan
ja aloin keitellä itselleni Trangialla päivällistä. Uusi kaasupoltin toimi moitteetta ja yllättävän äänettömästi. Hetken teltassa
huilahdettuani nousin vielä makkaratulille, mutta kun pimeys loppusyksystä tulee
jo varhain, en nukkumaan menemistä turhia pitkittänyt. Yö oli ennusteiden
mukaisesti vuodenaikaan nähden hyvin lämmin ja uni maittavaa, kuten se luonnossa melkein
aina on.
Aamutoimet ja leirin purku sujuivat ripeästi, ja viimeinen etappi aamubussille Saarijärveltä Pulesjärventielle
johtavaa uutta polkua pitkin kävi aamuauringon valossa myös joutuisasti. Tätä polkuyhteyttä eivät maastokartat vielä tunne, koska se on viitoitettu vastikään, eikä se myöskään ole kuljettavuudeltaan vielä kulunut keskeisempien reittien veroiseksi. Muita kulkijoita en sunnuntaina aamuyhdeksältä vielä polulla kohdannut, mutta maantiellä vastaani tuli jo jokusia autoja alueelle pyrkimässä.
Ensimmäinen vierailuni
Kintulammilla ei varmaankaan jää viimeiseksi. Ollakseen näin lähellä isoa kaupunkia
se on hyvin luonnontilainen ja monia kauniita maisemia ja monipuolisia luontotyyppejä anteliaasti esittelevä kokonaisuus. Reitistönsä suppeuden vuoksi se ei mielestäni kuitenkaan ihan vaelluskohde ole; luonnonsuojelualueellahan merkityiltä reiteiltä ei edes saa poiketa. Kintulammista näyttää nopeasti tulleen hyvin suosittu päivä- ja lähiretkikohde, joten erämaan yksinäisyyttä kaipaava ei siellä siksi ehkä ole aivan kotonaan. Kohtaamamme vähän yllättävänkin suuri väenpaljous ei oheisissa kuvissani näy. Kintulammi on kuitenkin ehdottomasti hieno luontokohde, ja Tampereen kaupunki on tehnyt arvokasta työtä kohentaessaan sen retkeilyllisiä hyödyntämismahdollisuuksia.