Koronakarkurit Kaitajärvellä

Neljä kuukautta kestänyt marraskuinen sää talvella 2019 - 20 ja sen päälle Koronaviruksen aiheuttama pakkoeristys ja etätyö kotona vaativat veronsa, ja kun aurinko sitten lopulta maaliskuun lopun sunnuntaina suvaitsi näyttäytyä vähän isommin, niin luontoonhan sitä oli päästävä. Vaimoni oli helppo saada juoneen mukaan, ja niinpä pakkasimme reppuihin kahvittelutarpeet ja muutaman kuivan nuotiopuun. Vaatetusta piti hetki miettiä, koska auringosta huolimatta lämpötila oli lähtiessä vielä nollan vaiheilla. Kerrospukeutuminen tuntui taas kuningasidealta.

Kohteeksi valitsimme tällä kertaa Lempäälässä kiemurtelevan Birgitan polun luoteisen haaran, joka jatkuu Pirkkalan suuntaan. Siellä emme olleet aiemmin käyneetkään, vaikka Hervannasta valtatien itäpuolta luikertavaa reitin osuutta olemmekin joskus pätkän matkaa talsineet. Birgitan polku on yhteensä n. 50 kilometriä kattava reitistö, joka on valittu vuoden retkeilykohteeksi 2006. Se kulkee Tampereelle etelästä johtavan moottoritien kummallakin puolella kahtena jatana, jotka yhtyvät pohjoisessa Höytämössä ja etelässä Lempäälän keskustassa.

Auto parkkiin Sääksjärven eteläkulmaan ja kuonot kohti maastoa. Heti metsän siimekseen ehdittyämme tuli selväksi, että varjoissa oli vielä talvi, polku oli pakkasen kovettama ja paikoitellen jopa liukkaan jäinen. Kulkemamme osuus on merkitty karttaan vaikeaksi/keskivaikeaksi, mutta muuta vaikeaa reitissä ei oikeastaan ole, kuin että polku kulkee hyvin kivikkoisessa maastossa, ja askeleensa täytyy asetella tarkasti kivenlohkareiden ja puunjuurten lomaan. Hyvät, nilkkaa tukevat kengät ovat täällä tarpeen. Reitti on kuitenkin kauttaaltaan hyvin merkitty keltaisin nauhoin tai maalauksin, ja se on leveä ja lukuisten kulkijoiden kuluttama, eikä harhautumisen riskiä ole. Aurinko paistoi jo niin keväisen lämpimästi, että teknisen paidan päälle riitti pelkkä windstopper-fleece, kun reppukin lämpöpatterin tavoin lämmitti selkää.

Linnut virittelivät puissa jo kevätlaulujaan, ja ne pystyi myös kuulemaan, koska valtatien läheisyydestä huolimatta sen äänet eivät metsään kantautuneet. Yllätyinkin pienoisesti tästä. Saavuimme tuota pikaa reitin ensimmäiselle taukopaikalle piskuisen Ammejärven rantaan, jossa retkeilijöitä varten on pystytetty kiintolaavu ja nuotiokehä. Myös puuvarasto ja huussi kuuluvat taukopaikan varustuksiin. Vaikka fasiliteetit ovat kunnossa, paikka ei silmissäni ole kovin viehättävä; se on oikeastaan paljasta hakkuuaukeaa. Kohteella oli myös muita luontoliikkujia sen verran runsaasti, että meidän matkamme jatkui eteenpäin. Ammejärvellä reitti jakautuu kahteen suuntaan, päähaara etelään kohti Lempäälä ja luoteinen haara Pirkkalan suuntaan. Valintamme oli jälkimmäinen, Kaitajärven kodalle vievä polku.

Vastaantulijoita valui vastaamme jos ei nyt ihan virtana, niin tasaisin väliajoin kuitenkin. Ei mikään ihme, sillä ilmanala oli ulkoiluun paras mahdollinen. Todella monella kulki koira tai parikin matkassaan, mutta meillä itsellämme ei nyt karvakaveria ollut, mikään enemmän tai vähemmän vakituisista hoitokoiristamme ei tänä viikonloppuna hoivissamme ollut. Maasto muuttui täällä alkupään tasaisesta nevasta kumpuilevammaksi ja myös paikoitellen aarnimetsäisemmäksi. Reitti kulkee kuitenkin pääosin yksityisissä talousmetsissä, joten useampia harvennettuja tai hakattuja palstoja reitille osui myös. Yhdellä sellaisella patsasteli yksinäiseksi siemenpuuksi jätetty mahtihaapa, jonka ympäri eivät yhden miehen kädet yltäisi. Sekin oli koristeltu keltaisella reittinauhalla.

Ammejärven ja Kaitajärven välinen matka on noin 3,5 kilometriä, ja reitti kulkee kahdesti metsäautoteiden yli. Näissä kohdissa oli pysäköitynä auto tai pari, ja siitäkin saattoi päätellä että maastossa on muitakin ihmisiä Koronavirusta paossa - tai muuten vain luonnosta nauttimassa. Joissakin reitin opastauluissa olikin asiaa koskien ohjeita, että turvaväli vieraisiin ryhmiin on syytä pitää, jottei altisteta ketään tarpeettomasti tartunnalle. Vastaantulijat kuitenkin tervehtivät toisiaan kohteliaasti, kuten tällaisilla reiteillä usein tapa on; sitä ei virusuhkakaan ollut muuttanut.

Viimeinen etappi ennen Kaitajärvelle saapumista nousi jyrkänpuoleisen töyrään yli, ja siinä saimme hetken katsella askelille paikkoja, koska rinteeseen jäätynyt sulamisvesi oli tehnyt polusta jäisen rännin. Sitten polku sukelsi taukopaikalle, varjoisaan kuusikkoon, jossa sekä umpikota että kaksi nuotiokehää odotteli käyttäjiään. Pimeä kota ei nyt houkutellut, joten asettauduimme nuotion äärelle, istuinaluset kylmää kelopuuta lämmittämään.

Muutamia muitakin tauonviettäjiä paikalle oli löytänyt, mutta mitenkään ruuhkaista täällä ei ollut. Nuorehko pariskunta lopetteli juuri omaa kahvihetkeään, ja kohentelin heidän sytyttämäänsä nuotiota repustani kaivelemillani klapeilla. Pian makkarat jo tirisivät ritilällä ja kahvi höyrysi pahkakuksissamme. Puheenaiheeksi valikoitui viruksen vaikutus itse kunkin töihin ja olemiseen, kuinkas muuten. Varjoisan metsän viileys patisteli etsimään repusta taukovaatetta ylle, ja siksipä silmäilimme myötätuntoisina nuorta perhettä, joka aika ohuissa vaatteissa värjötteli tulikehän toisella puolen. Viereiselle järvenselälle paistoi huikaisevan kirkas maalisaurinko, mutta tänne kuusten katveeseen sen lämpö ei ylettänyt.

Paluumatka sujui nyt jo tuttua jälkeä, ja pysähtelimme vielä muutamille kauniimmille kohdille valokuvien ottamista varten. Mitään tavattoman poikkeuksellista nähtävyyttä tai luonnonihmettä tämä vajaan viiden kilometrin mittainen polunpätkä ei tarjoile, mutta rauhallista ja vaihtelevaa pirkanmaalaista metsämaisemaa kuitenkin. Kyllä tänne reissun tai pari voi jatkossakin ajatella tekevänsä, vaikka vähän pidemmänkin. Ja sunnuntaipäivänsä voi viettää paljon, paljon huonomminkin.