Pääsiäismaanantain maastontiedustelu Pihkaperään
Näsijärven länsirannalla asumisen yksi mukava puoli on melkoisen laajat ulkoilumaastot. Vaikka kasvavalla kaupunkiseudulla asutus jatkuvasti hivuttautuukin aiemmin rakentamattomana pysyneille alueille, on jäljellä silti hehtaarikaupalla koskematontakin korpimetsää. Siellä kulkemista helpottaa, että paikallinen väki on tallannut näiden läpi ulkoilupolkujaan. Osa näistä reiteistä on ikiaikaisempia, rantatalojen ja -tilojen kulkuyhteyksiä ihmisten ilmoille.
Pääsiäismaanantai 2019 valkeni pilvipoutaisena ja leutona, ja kun varhainen kevät oli sulattanut lumet vähiin metsistäkin, ajattelin tehdä vähän pidemmän metsäkävelyn tavanomaisimpien reittieni ulkopuolelle. Olin jo aiemmin tutkaillut Ylöjärven Asuntilan ja Näsijärven rannan välistä metsikköaluetta mahdollisena lähiretkikohteena, ja pari pienempää pistäytymistä sinne tehnytkin. Nyt olisi tarkoitus tunkeutua syvemmälle alueelle ja selvitellä siellä olevia reittejä tarkemmin.
Pakkasin kevyet eväät ja urheilujuomaa reppuun ja sitaisin jalkaani korkeavartiset vaelluskengät, koska ounastelin että metsänpohja olisi vielä märkä ja vähän vaikeampaa maastoakin olisi luvassa. Kartalta olin määritellyt tavoitepisteekseni pienen Mastosjärven itäreunalla kohoavan Paskovuoren laen, jonne kotoamme Siivikkalasta on linnuntietä kuutisen kilometriä. Mikään kummoinen kukkula ei ole kyseessä, onpahan vain vähän ympäröivää maastoa korkeampi kallioinen harjanne. Jokin määränpää tällaisellakin retkellä on mukava mielessä olla.
Alkumatkaa nopeuttaakseni taivalsin ensimmäisen parin kilometrin etapin reippaasti Vasamantietä pitkin. Sen päästä pääsinkin kätevästi ensimmäiselle polkuosuudelle, joka tuo kulkijansa Näsijärven rantaan johtavan Valkeekiventien varteen. Jo täällä metsä on komeaa, lähinnä järeistä kuusista muodostuvaa ja kirveen koskematonta. Keväinen linnunlaulu soi joka puolella, mustarastas ja peipponen erottuvimpina ääninään.
Tästä eteenpäin olisin Karttaselain -sovelluksen varassa, koska olin nyt normaalireviirini ulkopuolella. Sovellus vakuutti, että aivan Valkeekiventien varressa, polkuni tuntumassa olisi lähde, jonka halusin tarkistaa. Oikaisin ryteikköisen metsän läpi kohti gps:n osoittamaa kohdetta, ja täsmälleen oletetulla paikalla lähde olikin. Se on koteloitu ovelliseen lautakojuun, ja itse lähteeseen on upotettu kaivonrengas estämään reunojen sortumista. Vesi näytti kirkkaalta, ja kojun päällä odotti sopivasti vanha muovimuki. Makutesti kertoi veden kylmäksi ja raikkaaksi, joten tästä voisi hyvinkin vesivarastonsa täyttää, jos näille main sattuu pidemmäksi aikaa osumaan. Suunnittelen joskus osuvanikin.
Koska määränpääni oli luoteen suunnassa, täytyi minun seuraavaksi suunnata umpimetsään. Eksymisen
vaaraa ei kuitenkaan olisi, koska puolen kilometrin päässä poikkipäin kulkeva
Nutturantie tarkistaisi suunnan taas oikeaksi. Ylitin siis louhikkoisen
rinteen, jonka mielikuvittelin ilvekselle sopivaksi pesäpaikaksi, ja pätkän
matkaa metsäistä mäen lakea edettyäni aloin jo kohta pudottautua kuusitiheikön
läpi jyrkänpuoleiseen tieleikkaukseen.
Tien itäpuolelle on merkitty pieni (4,3 ha) suojelualue, Valkeekiven lehto, ja ympäristökeskus on vuosituhannen alussa kyltittänyt sen läpi kulkevan
polun. Hiekkatien sijasta lähdin mieluummin astelemaan tätä varjoista reittiä
mahtikuusien katveessa, vaikka se vähän suuntaani poikkeuttikin. Linnut
pitivät elämäänsä täälläkin, ja vain sinivuokkomättäät värittivät vielä kovin ruskeansävyistä maastoa. Lehdon tyyppikasvit, saniaiset, alkavat nostaa päitään vasta kevään edetessä.
Luontopolun sivuhaara nousee ylös loivaa rinnettä, jossa se saapuu länteen johtavan metsäautotien risteykseen. Tämän puolikilometrisen (ja vielä huhtikuun lopussa pinnaltaan jäisen) tien päättyessä alkaa seudun yhtenäisin, asumaton metsäalue. Suuren suuri se ei toki ole, ja arvioisin että reilun parin neliökilometrin verran täällä avautuu yhtenäistä ja asumatonta korpea. Luoteeseen tähtäävä suunnistukseni edellytti jälleen omien polkujen kulkemista, joten rohkeasti taas metsään, joka täälläkin koostuu kuusivaltaisesta sekapuustosta. Umpimetsässä ryskääminen alkoi nostaa hikeä pintaan, ja aamun viileydessä päälleni varaama juoksuliivi sai nyt siirtyä takin alta reppuun.
Avoimessa ja kohtuullisen helppokulkuisessa metsässä matka eteni joutuisasti, ja suunnassa pysymistä auttoi aikomaani suuntaan johtava metsäoja. Sen sammaleinen penkka vaimensikin askeleeni niin että tulin vahingossa yllättäneeksi kaksi metsäkaurista. Ne jolkottivat ojan vastakkaista puolta ja jäivät minusta tietämättä hetkeksi ruokailemaan pienen harjanteen päälle. Emä ja ylivuotinen vasa siinä vaikutti olevan. Tiesin kyllä kauriita täällä riittävän, koska niiden jälkiä varsinkin talvisin näkee aivan kotimme nurkillakin.
Kauriiden kadottua rinteen taa jatkoin etenemistä ja tulin karttasovelluksenkin tuntemalle, pohjois-etelä -suuntaiselle metsäkoneen uralle. Pari viikkoa aiemmalla käynnilläni se oli vielä loskainen ja kurainen, mutta nyt jo vauhdilla kuivumassa. Ylitin uran ja yhytin välittömästi rinnettä nousevan jäljen, luultavimmin mönkijän tekemän. Tarkistin karttani mutta se ei uraa tuntenut. Jälki vaikutti jatkavan kohti länttä, mistä epäilin sen johtavan Asuntilan asuinalueen itäreunalle. Suunta oli kannaltani oikea, joten luottavaisesti eteenpäin. Reitti seuraili nätin kallioisen harjanteen lakea, jolta olisi voinut jonkinlaisia näköalojakin aueta, ellei metsä - täällä mäntyjäkin kasvava - olisi ollut niin tiheää.
Nyt aloin jo saapua lähelle Paskovuorta, ja viimeistä lähestymistä varten oli jälleen poikettava uralta pohjoiseen ja metsän halki. Varjoisin ja ryteikköisin notko vuoren juurella oli vielä osin luminen, mutta kohoava maasto kertoi suunnan olevan kohti huippua. Kallioiseksi muuttuva rinne jyrkkeni ennen tasaantumistaan laakeammaksi, ja tiesin saapuneeni vuoren korkeimmalle kohdalle, kun löysin kauan sitten romahtaneen kolmiomittaustornin jäänteet. Hirret olivat jo pahasti lahonneet, ja yhdestä tornin peruskivestä olin erottavinani vuosiluvun 1906. Mieleeni tuli josko raunioissa olevilla hirvenjätöksillä olisi yhteyttä vuorelle annettuun proosalliseen nimeen. Olosuhteiltaan se on varmasti ollut hirville sopiva jo kauan.
Noin 65 metriä alempana olevalle Mastosjärvelle vuoren laelta ei näy, vaikka on miltei sen juurella. Mäki on sittenkin sen verran loiva ja metsäinen. Kauempana siintelevä horisontti antaa kuitenkin ymmärtää, että hiukan korkeammilla käyrillä nyt ollaan. Naapurissa vähän matalampana kohoava Mastosvuori saattaisi jyrkemmän rinteensä vuoksi olla maisemiltaan antoisampi. Tämän asian tarkistaminen jääköön toiseen kertaan.
Koska maisemien katselusta ei nyt tullut sen kummempaa, istahdin alas ja kävin eväideni kimppuun; reppuni syövereistä kaivelin esiin banaanin ja suklaapatukan. Nälkä kulkiessa oli ehtinyt jo tullakin, koska jokunen energiavajetta kasvattava, maastoltaan hankalampi osuuskin matkalle oli osunut. Matkamittarin mukaan olin nyt kulkenut 6,3 kilometriä ja reittiviivani näytti olevan lähes suorin mahdollinen. Olin tyytyväinen suunnistamiseeni.
Kun aurinkoakaan ei kuulunut lämmittämään, oli pienen palauttavan tauon jälkeen mielestäni aika lähteä paluumatkalle, ja niinpä lähdin pudottelemaan rinnettä alas. Alarinteessä säikytin puusta lentoon ison metsäkanalinnun, arvatenkin koppelon, koska teereksi se oli liian kookas. Sangen erämaisista oloista tämäkin kertoo, vaikka matkaa Asuntilan isoon taajamaan ei kuitenkaan ole paljon puolta kilometriä enempää ja lähimmät talot ovat aivan Paskovuoren juurella.
En halunnut palailla aivan tulojälkeäni, joten kävelin tällä kertaa etelään kulkevaa metsäkoneen jälkeä hieman pidemmälle, ja poikkesin metsään vasta lähempänä Vasaman kylää. Täällä harhauduin ikävälle, kosteikkoiselle hakkuulle, jossa ranteenvahvuista vesakkoa oli kaadettu lähes läpitunkemattomaksi murrokseksi laajalta alueelta. Koko reissun ikävin etappi oli tämä risukko, joka onneksi loppui saapuessani tulosuuntaani johtavan metsäautotien reunaan. Yksinäinen korppi nousi tieltä laiskasti siivilleen rysähtäessäni risukosta sen pakosektoriin.
Loppumatka olikin jälleen tutumpaa maisemaa, ja kaarsin nyt osan matkaa aivan rantaviivan myötäisesti. Näsijärven rantapoukamat olivat vielä jään peittämiä, mutta ulompana selkävesi lainehti jo vapaana. Seisahdin hetkiseksi järven rantaan, jossa tuuli puhalteli vielä aika viileästi. Siivikkalan puolella päätin nyt Vasamantien sijasta tulla viimeiset kaksi kilometriä paikallisen, upean ikikuusimetsämme läpi Siivikkalan koululle asti. Matkalla pidin vielä pienen jalkojenlepuutustauon, jonka aikana pistelin jäljellä olevat eväät suihini. Kotona olin kolmisen tuntia lähtöni jälkeen, mittarissani 13,5 kilometriä.
Jälkeenpäin toista karttasovellusta katsellessani varmistui, että etelästä Asuntilan ja Pihkaperän takamaille kulkee polkuja myös käyttämääni reittiä lännempää, lähempää Valkeekiventien alkupäätä. Näitä voin kokeilla myöhemmin, sillä aion käydä Pihkaperässä toistekin. Voi olla että myöhemmin kesällä kulkijoita on nyt näkemääni enemmän, mutta tällä pääsiäismaanantain miniretkellä kohtasin metsässä vain yhden lenkkeilijän ja pari kertaa korviini kantautui etäistä koiran haukkua.
Päivitys 9/2019:
Mastosvuoren alueelle perustetaan vuoden alussa menehtyneen Eppu Normaali -perustajajäsen/sanoittaja/basisti Mikko Saarelan muistometsä. Siinä yksi syy lisää vierailla myös tuon kukkulan maisemissa.