Paluu Vätsäriin

Kun alkusyksyllä 2019 päättelimme viikon vaellustamme Vätsärin erämaassa, Inarissa, olimme siinä ajatuksessa että Vätsärin kivierämaa on nyt vähäksi aikaa nähty, ja seuraavat vaelluskohteemme ovat muualla. Muutamaksi vuodeksi olivatkin, mutta tässäpä sitä taas oltiin, matkalla Sevettijärvelle ja Vätsärin 1550-neliökilometriselle ylängölle. Viimeksi olimme kulkeneet alueen pohjoisemmissa osissa, ja nyt oli suunniteltu kiertelyä pitkän ja kapean Suolisjärven takana, keskisessä Vätsärissä, missä erämaa-alueen raja seuraa järven itärantaa. Kalavehkeet oli nytkin pakattu mukaan; taimen ja harjus saattaisivat olla otillaan.

Koska ajomatka oli pitkä, teimme tavanomaisesta poikkeavan ratkaisun, ja lähdimme liikkeelle heti aamulla, lauantaina 7.9.2024, emmekä illalla kuten monesti aiemmin. Tarkoitus oli nyt viettää yksi maastoyö menomatkalla Saariselällä UKK-kansallispuiston maisemissa, ja jatkaa siitä viimeiset 180 kilometriä Sevettijärvelle tuorein silmin sunnuntaina aamupäivällä. Tuttu Sivakkaojan laavu olikin rauhallinen saapuessamme sinne iltakahdeksan aikoihin, ja niinpä iltapalan jälkeen rauhoituimmekin telttoihimme yöunille, illan sopivasti pimetessä.

Nopea aamupala Suomen Ladun retkeilykeskuksessa Kiilopäällä, ja sitten auton nokka kohden yhä pohjoisempaa Lappia. Matka tuntui jälleen pitkältä, mutta yhä karummiksi muuttuvat maisemat ja hieno, aurinkoinen alkusyksyn sää nostattivat retkitunnelmaa. Kun puolen päivän jälkeen pysäköimme autoa Kärnävaaran takana sijaitsevalle isolle Semekurtan poroerotusalueelle, kävi nopealla silmäyksellä ilmi, että emme olleet aikeinemme yksin. Kymmenkunta autoa oli pesiytynyt kentän laidalle, ja ainakin parin ympärillä puuhaili retkiseurue lähtö- tai paluupuuhissaan. Ihan tällaiseen väenpaljouteen emme olleet varautuneet, vaikka onhan toki erämaassa tilaa.

Kun olimme saaneet rinkat selkäämme (miten ne taas olivat näin painavat?), kului tovi että poroaitojen lomasta löytyi oikea reitti kohden Vätsärin ydinalueita. Hetken asteltuamme ja GPS:ää tutkailtuamme oikeanoloinen polku-ura kuitenkin löytyi. Maasto ei täällä ole kovilla korkeuseroilla vaikeutettu, mutta aika muhkuraista ja kivikkoista se totisesti on. Siksi eteneminen ei ollut kovin nopeaa, vaikka polku itsessään olikin selvä ja erottui maastossa hyvin. Pari riekkoa pyrähti tieltämme mäntymetsän siimekseen, muuten syyskuinen korpi oli jo hiljainen.

Noin viiden kilometrin patikoinnin jälkeen saavutimme Sollomusjärven (tai Solmusjärven) autiotuvan. Täällä nautimme vain nopeanpuoleisen kenttälounaan, mutta totesimme tuvan siistiksi ja tienoon maastoltaan poikkeuksellisen tasaiseksi, joten tätä voisimme palatessamme pitää yhtenä mahdollisena yöpymispaikkana. Ruokailun jälkeen jatkoimme marssiamme kohti päivän päätepistettä, Järvenpään entisen erämaatilan/majatalon pihapiiriä Suolisjärven koilliskolkassa. Aika hikisen taipaleen takana paikka on, vaikka matkaa Sollomusjärveltä sinne ei taida ihan kahdeksaakaan kilometriä kertyä. Matkalla ylitetään muutama venetie, hirsirakenteinen rata, joita pitkin veneitä on hinattu kapeiden järvikannasten yli järveltä toiselle. Lahoamassa ja maan nieltävänä ne jo ovat.

Järvenpään rakennukset ovat tuhoutuneet pommituksessa talvisodassa, mutta joitakin niiden kiviperustuksia on vielä jäljellä ja näkyvissä. Laaja pihakenttä erottuu ympäristöstään erikoisen tasaisena heinikkona, minkä voi todeta myös ilmakuvasta ja kartasta. Komea lehtikuusi kentän pohjoisreunalla näkyy myös ilmakuvassa hyvin. Vähän kyllä ihmettelen kuka ja missä tarkoituksessa liikkuja on täällä keskellä-ei-mitään sijaitsevan tilan majoituspalveluja tarvinnut (myöhemmin luin että Ruijan markkinoilla ja Jäämeren rannalla kalassa käyneet lappilaiset). Nykyiset kulkijat ehkä tarvitsisivatkin, sillä rannan tulipaikan ympäristö paljastui ikävän siivottomaksi: tyhjiä peltitölkkejä, pulloja ja isompaakin roskaa lojui tantereella kasoissa.

Maanantaiaamu Järvenpäässä oli aurinkoinen ja sää kirkas, kuten säätiedotus oli luvannutkin.  Yksinäinen poro seuraili parinkymmenen metrin varoetäisyydeltä aamupuuhiamme ja telttojemme pakkaamista, kun valmistauduimme hikiseen vaelluspäivään. T-paitasillaan saisi taas kulkea. Rinkassani kokeilin nyt uutta pakkausjärjestystä: teltta sijoitetaan rinkan alaosastoon, josta se on leiriydyttäessä helppo ottaa esiin. Huono puoli kuitenkin on, että kun aamulla teltta puretaan viimeiseksi, joutuvat muut tavarat odottamaan pakkausvuoroaan maassa siihen asti (syy: rinkan ala- ja pääosasto vievät täytettäessä tilaa toisiltaan). Kuivalla säällä tämä ei haittaa, mutta sateella tällainen tavaroiden levittely on tyhmää, vaikka ne kuivapusseissa ovatkin.

Järvenpäästä reittimme kääntyi suoraan itään, ja heti alkumatkasta leveä, mönkijöilläkin ajettu polku ylitti erämaa-alueen rajan. Rajalla on merkitystä sikäli, että leiriytyminen ja tulenteko on erämaassa vähemmän säänneltyä, ja voisimme nyt telttoinemme asettua tasan minne itse mielisimme.

Polku kapeni edetessään, mutta maasto muuttui samalla upean tasaiseksi ja avaraksi mäntykankaaksi, nousten samalla pikku hiljaa ylemmille käyrille. Melkein kaikki karttaan merkityt lammet täällä korkeammalla ovat kuivan kesän jäljiltä vain kuivia hiekkakuoppia eikä puroissakaan vesi virrannut. Parin kilometrin verran tätä todella helppokulkuista maisemaa riittää, mutta Karhuselän kivisemmän pohjoispään yli pudottauduttuaan polku päättyy hiekkatievaan, ja siitä eteenpäin on itse keksittävä kulku-uransa. Meidän tarkoituksemme oli jatkaa suunnilleen entisessä kompassisuunnassa Keinojärven rantaa seuraillen kohti itäkaakkoa, Kallopäätunturin (tai oikeammin vaaran) juurella loikoilevien pikkujärvien rannoille. Kuivuuden vuoksi marjoja ja sieniä osui silmiimme aika vähän, lähinnä mustikoita, variksenmarjoja ja hiukan puolukoita. (Alempana kuvagalleriassa oleva pähkinänruskea sieni on "matsutake", tuoksuvalmuska.)

En nyt mainitse tässä asentojärveksemme valikoituneen järven nimeä, sen verran pitää kalapaikkojaan varjella, mutta tuskinpa se ainoa kalaisa vesistö alueella on. Joissa ja muissa virtavesissähän ei näin syyskuun puolella uistimiaan saakaan uittaa, joten järvet ja lammet olivat meille nyt ainoita luvallisia pyyntipaikkoja. Nopea testikalastus saapumispäivän illalla tuotti tulokseksi reilunkokoisen, pronssikylkisen ahvenen, joka paistettiin iltanuotiolla tikunnokassa, ja herkullistahan se sopivasti suolattuna olikin. Aika lupaava alku retken kalastusosuudelle.

Leirimme nousi rannalle pienen kalliokumpareen tuntumaan, kaverieni teltta kumpareelle ja omani sen alla leviävän kankaan tasaisimmalle kohdalle. Vettä saataisiin järvestä, ja polttopuiksi sopivia kaatuneita keloja ja tervaskantoja näytti maastossa olevan riittämiin. Nuotio sekä "kenttäkeittiö ja -ruokala" saivat sijansa kumpareelta.

Yö oli aiempien tapaan leuto, ja olo teltassa lämmin ja kuiva. Tämä tiistaipäivä oli mietitty pienen reppuretken päiväksi, ja lähellä kohoava Kallopää harkittu sen itseoikeutetuksi kohteeksi. Ennen lähtöä, aamupalaa popsiessamme metsänreunan ylle saapui kuitenkin liitelemään maakotka ja kohta toinenkin. Erämaassa ollaan, totisesti. En ole näitä komeita lintuja ennen nähnyt, vain merikotkan kaukaa, ja näky jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Kun kotkat olivat loitonneet, pakkasimme lounastarvikkeet pikkureppuihimme ja aloimme nousun kohti huippua. Täkäläiset huiput eivät ole korkeita eivätkä jyrkkiä, Kallopääkin vain 295-metrinen kohouma, mutta koska maisema ympärillä on tasaista, näköalat laelta ulottuvat kauas. Norjaa on rajan takana vain kapea kaistale, joten etäällä itäisessä horisontissa erottuvien mahtavampien tunturien siluettien täytyy kuulua Venäjälle, päättelimme.

Tähystelimme tovin alavaa tienoota ympärillämme, jänkää, järviä ja selänteitä, sekä kuvasimme näkymiä, ja aloimme sen jälkeen silmäillä sopivaa, tuulensuojaista lounaspaikkaa. Sellainen näytti löytyvän Kallopään pohjoisrinteen juurella sijaitsevan nimettömän pikkulammen rantamilta. Siispä sitä kohden. Pudottelu loivaa rinnettä oli vaivatonta ja nopeaa, ja tuota pikaa ehätimme suojaiseen, kanervikkoiseen painanteeseen lammen "231,4" rantarinteeseen. Vastakkaisella rannalla näytti taukoa pitävän kolmen kalamiehen ryhmä, joten emmepä olleetkaan täällä ainoita liikkujia. Edellisen Vätsärin retkemme aikanahan emme juuri muihin törmänneet.

Paluumatka järvileiriimme tehtiin vähän eri reittiä kuin nousu, eikä muuta mainittavaa siitä jäänyt, mutta erään tunturikoivuryhmän juurakkoon oli karhu kaivanut pesäkolonsa. Kolon suuaukko ei ollut aivan suuren suuri, mutta varovasti vaellussauvan kärjellä koetellen syvyyttä kyllä ainakin keskenkasvuiselle kontiolle tuntui olevan riittävästi. Asukas itse ei toki vielä näin kesän kääntyessä syksyksi ollut kotosalla, emmehän muuten olisi uskaltautuneet pesää tökkimään. Pari vanhaa poronkarvatupsua maatui pesän edustalla.

Leirissä alkoi keskittyminen kalastukseen, sitä emme vielä juuri olleet ehtineet harjoittaa, vaikka kalastuslupani oli tullut voimaan jo lauantaina. Lähdimme siis virvelit tanassa kiertämään rantaa ja etsimään sopivia heittopaikkoja. Kirkkaassa vedessä näki selvästi, missä ranta syvenisi riittävästi eikä pohjakivistä olisi riesaa. Leirimme kohdalla ranta oli matala, mutta jo pienen matkan päässä vettä alkoi olla tarpeeksi. Kovin montaa heittoa ei tarvinnut viskata, kun ensimmäinen kala oli jo kiinni. Se oli jälleen mukavankokoinen ahven, mutta seuraava tuntui siiman päässä erilaiselta. Kun kala kävi loikkaamassa pinnassa ja näytti hopeisen kylkensä, se alkoi melko vahvasti vaikuttaa harjukselta. Rantaan kelattuna ja haavittuna se myös sellaiseksi varmistui. Mahtavaa! Ei harjus kookas ollut, ehkä reilu 300-grammainen, mutta silti hyvinkin alamitan (30 cm) täyttävä. Kun kaverini sai kohta toisen samankokoisen harrin, alkoi tuntua siltä että olimme valinneet oivallisen järven leiripaikaksemme.

Emme kalastaneet enempää kuin nyt iltapalana jaksaisimme syödä, ja niinpä leirinuotiolla kohta paistui kaksi harjusta ja kolme ahventa. Niistä riitti juuri sopivasti kolmelle syöjälle, ja makuhan oli kohdillaan, kuten voitte arvata. Harjus on etelässä vähän harvinaisempi saalis, mutta lohikalahan se on ja muistuttaa maultaan ehkä eniten siikaa, ollen sitä kuitenkin rasvaisempi. Nahkoineen ja suomuineen paistettuna se ei nuotion paahteessakaan kuivu, kunhan ei liian kauan käristä.

Hienon eräillan kruunasivat alkuyön pimetessä taivaalle nousseet, vihreinä loimuavat revontulet. En niistä taaskaan oikein hyviä kuvia saanut, eikä kuvissa tietystikään näy niiden liike ja elämä.

Keskiviikko oli varattu kokonaan kalastukselle. Aiempien päivien tapaan sää oli tavattoman kaunis, aurinkoinen ja lämmin, mikä ei kalojen syönnille toki ollut aivan paras lähtökohta, mutta eilispäivän tuloksesta toiveikkaina starttasimme uudelle järvikierrokselle, tällä kerralla määränpäänä järven vastakkaisessa päässä lupaavan näköisenä selälle pistävä kapea niemi. Järvi on pienenpuoleinen ja kokonaankin helposti kierrettävissä, mutta aioimme nyt tyytyä tuohon kalaisan oloiseen niemekkeeseen.

Siellä eilinen meno jatkui. Oli melkein sama mitä järveen heitti, melkein jatkuvasti oli kala kiinni. Pieni lippa, sininen, musta, oranssi tai kuparinen tai pikkuinen räminävaappu, ja niin ahvenet kuin harjuksetkin olivat kiinnostuneita. Vaikka muutaman karkuutimmekin, päivästä tuli peräti kahden kala-aterian päivä. Ensimmäisen valmistimme jo niemen tyvessä jonkun aiemman kulkijan rakentamalla tulipaikalla. Siihen oli sommiteltu laakeasta kivestä paistoalusta, jolle aseteltuina kalat paistuivat tasaisen kypsiksi, välillä kyljeltä toiselle käänneltyinä. Rakensimme vastaavan paistokiven omankin leirimme tulisijaan, ja siellä paistoimme loput kalat, joita paluumatkalla asentopaikkaamme saimme vielä useampia. Yhtään kalaa ei mennyt hukkaan, kaikki syötiin. Ja taas yötä vasten saatiin ne revontulet. Kun retkeily on hienoa, se on hienoa!

Viimeinen päivä leirissä alkoi samaan tapaan kuin edellisetkin: kristallinkirkas taivas, leuto tuuli ja auringonpaiste. Uskomattoman hyvä tuuri säiden kanssa tällä retkellä saatiin! Säätiedotus oli kuitenkin uhkaillut kosteammalla kelillä loppuviikosta ja sateella perjantain ja lauantain vastaisena yönä. Sitä silmälläpitäen olimme jo päättäneet palailla lähemmäs autoa, ja torstaiaamuna keräsimme leirimme kasaan suunnataksemme vähin erin länttä kohti. Tavoitteena oli päästä päivän aikana Sollomusjärvelle saakka, josta olisi enää reilut viisi kilometriä autolle. Tuon matkan voisi kulkea vaikka vähän huonommassakin säässä ja sateen liukastamilla kivilläkin, jos olisi pakko.

Matkaa Sollomusjärvelle tulisi noin 13 kilometriä, josta vain alkumatka poluttomassa maastossa ja loput jo kerran kulkemaamme selkeää, vaikkakin kivikkoista ja möykkyistä polkua. Rinkatkin olivat kevennet evästarpeiden kulumisen myötä, joten siltäkin puolen paluu olisi menomatkaa kevyempi. Aurinkoinen ja lämmin sää (joista en siis valita) aiheuttivat kuitenkin sen, että hikinen taival tästäkin silti tuli, nestettä kului eikä vauhti aivan huikeaksi muodostunut. Jalkani olivat myös viikon mittaan ottaneet osumaa kengistäni ja pari kivistävää rakkoa teki parhaansa vaikeuttaakseen matkantekoa.

Viimeiseksi maastoyöksi asetuimme Sollomusjärven rantatöyräälle, ja pieneksi yllätykseksemme paikalla lisäksemme oli nyt ainoastaan yksi pariskunta telttailemassa ja dronea lennättämässä etäisemmällä niemellä. Olimme nimittäin epäilleet, että näin lähellä reitin lähtöpistettä sijaitsevaan tukikohtaan voisi yöksi kerääntyä enemmänkin taivaltajia. Teimme pienet merkinnät tuvan vieraskirjaan, pystytimme teltat ja valmistimme iltaruoan, joka tällä kerralla ei sisältänyt lainkaan kalaa. Ensi kertaa reissussa mukana ollut uusi keittimeni osoittautui tälläkin ruokailukerralla niin käyttökelpoiseksi, nopeaksi ja helpoksi kuin sen hankkiessani toivoinkin.

Viimeinenkin, retken kuudes telttayö perjantaita vasten oli kodikas ja lämmin, ja teltta aamulla aivan kuiva kondenssikosteudesta. Se helpotti varusteiden pakkaamista ja myös huoltoa sitten kotona. Perjantaiaamun matka autolle kävi vikkelästi ja helposti karttaselaimesta matkan etenemistä seuraten. Kuljettujen kilometrien määrällä ei nytkään voi rehvastella, mutta näin iän karttuessa se tuntuukin yhä vähemmän tärkeältä.

Tästä retkestä Vätsäriin jäi erinomaiset vaikutelmat ja mukavat muistikuvat, ja tuntuu että sinne voisi vielä kerran palata. Ehkä vähän nopeammallakin aikataululla, niin kauan kuin kunto vielä sen sallii. Tulipa muuten se sadekin sitten, kun olimme jo autossa matkalla kohti Saariselkää; siinä vaiheessa oli jo mukavakin olla pois maastosta.