Pannukahvilla Pukalassa
Näsijärven vuonomaisen Paarlahden
muodostava jääkauden aikainen maankuoren repeämä jatkuu pitkälle itään.
Oriveden puolella siihen on kehkeytynyt Etelä-Suomen Inariksikin mainittu kapea
ja syvä Pukalajärvi. Pukalan pohjoisranta on varattu valtion virkistysmetsäksi,
ja siellä kiertelee noin 17 km verran merkittyjä reittejä, joista syntyy kaksi, toisiinsa yhdistyvää rengasta.
Vaimoni halusi seuraa pannukahville Pukalaan, joten lupasin lähteä, vaikka vaellukseen säästä oli luvassa turhankin helteinen. Varjossa lämpötila oli +23 astetta, kun pysäköimme auton Valkealahdentien varteen, eteläisen rengasreitin risteykseen. Viimeistä kilometriä hitaasti jurnuttaessamme kävi kyllä selväksi, että tänne saakka oli tyhmää tulla autolla, sillä tie oli lähestulkoon kelvottomaksi urautunut. Lähempääkin olisi polun pää löytynyt.
Pukalan reitit kulkevat mukavan vaihtelevassa maastossa, korkeuserot ovat paikoitellen aika suuria, ja auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta joidenkin ylämäkien kipuaminen pisti meidät ihan tosissamme puhaltamaan. Onneksi matkassamme oli vain kevyet minimikantamukset, sellaiset joita kahvinkeittoon tarvitaan.
Myös metsätyypit ja kasvillisuus ovat monipuolisia, avarien mäntykallioiden, hämärien kuusikoiden ja lehtomaisten sekametsien vuorottelua. Tuon tuosta polku sukeltaa seurailemaan järvien tai lampien rantoja, mikä tuo myös maisemiin vaihtelua. Vaikka etapit eivät ole pitkiä, yllättävän monenlaista maisemaa reitin varrelle ehti osua. Siniset maalitäplät puiden rungoissa pitävät huolen siitä, että pääpolulta eksyminen ei ole täälläkään mahdollista.
Ikkalan tilan pohjoispuoliselle rinnealueelle karttaan on merkitty lapinraunioita, mutta paikan päällä nähtyinä nämä muinaiset hautapaikat olivat pienoinen pettymys. Kivilatomukset olivat niin matalia ja sammaloituneita että niitä tuskin huomasi. Paikan itsessään kyllä saattoi uskoa toistatuhatta vuotta sitten eläneille ihmisille merkitykselliseksi - aika jylhä, korkealle kohoava rinne on kyseessä.
Alueella on useampiakin huollettuja tulentekopaikkoja, ja 8-kilometrisellä taipaleellamme sellaiset löytyi Vähä-Musturin ja Siitinjärven rannasta sekä Pukalaan pistävästä kallioniemestä Roninmaan eteläkärjessä. Tänne viimeksi mainitulle tähtäsimme oman kahvitaukomme ajaksi, koska tiesimme sen vanhastaan erittäin kauniiksi paikaksi. Makkarat olivat nyt unohtuneet kotiin, joten tyydyimme kevyeeseen kenttälounaaseen: salaattiin, olueeseen ja jälkiruokakahviin/pullaan. Tulentekoon onkin Pukalassa fasiliteetit viimeisen päälle kunnossa, kaikki puuvarastot täynnä komeaa, kuivaa koivurankaa, ja kirveet niin järeitä ettei niitä vannoutuneempikaan vandaali saa särjettyä.
Laajalle, pienten saarten ja
karien kirjomalle järvenselälle katsellessa tuli mieleen että kalastuskohteena
Pukala voisi varsinkin syksymmällä olla kiinnostava paikka, vaikka jalokalaa
siellä ei tiettävästi enää elelekään. Lupiakin alueelle myydään. Ainakin järvellä rannan tuntumassa sukellellut
kuikkapari näytti kalaa saavan, vaikka ehkä tyytyikin pienempään saaliskokoon kuin minä tyytyisin.
Olin ilman muuta kuvitellut että
pienenpuoleisena lähiretkikohteena Pukala olisi näin viikonloppuna kovinkin ruuhkainen,
mutta sitä se ei tosiaankaan ollut. Vain Siitinjärven P-alueella oli muutama auto,
niistäkin osa jo poistumassa. Aivan muutama satunnainen
taivaltaja sattui poluilla vastaamme eikä taukopaikallakaan lisäksemme aikaansa viettänyt
kuin yksi nuorehko pariskunta riippumattojaan virittelemässä. Tämä oli mukava yllätys, ja korosti alueen erämaisuutta. Voisi tänne yön yli ulottuvan retkenkin suunnitella, ja katsastaa Valkeajärvelle ulottuvan pohjoisemman rengasreitin. Sen, joka jäi tällä kertaa meiltä kiertämättä.