Pirkan Taival II
Kohde
Kesällä 2020 tein lankomiehen kanssa vuorokauden vaelluksen Pirkan Taipaleen osuudella Seitsemisen kansallispuistosta Helvetinjärvelle. Tälle kesälle jäi luontevasti sen läntisempi haara Viljakkalasta kohti pohjoista, Seitsemisen eteläisiä osia. Ennakkoselvittelyjen mukaan reitti on täällä vähemmän kuljettu ja päässyt osin metsittymään, joten reittisuunnittelua joutuisimme ehkä tekemään lennossakin. Itselleni tämä osuus oli ennestään ihan tuntematon, ja senkin vuoksi kiinnostava. Yöpymispaikaksi oli varattu metsähallituksen vuokrakämppä Teerilammen rannalta, 6 km kansallispuiston rajalta länteen.
Seura
Alkumatkan saattojoukoiksi lähtivät lankomiehen Laku-koira ja vaimoni, joka halusi myös tehdä vähän pidemmän luontokävelyn. Hän lupautui myös ystävällisesti noutamaan meidät maalista seuraavana aamuna. Mukavampihan se on vähän isommallakin porukalla vaeltaa, ja vaimoni myös puuhailee mielellään nuotiolla retkieväitä valmistaen, mistä itsekin sitten pääsen hyötymään, heh.
Eläinkunnan edustajista reitillä esiintyi runsaasti erilaisia perhosia - kulunut lämmin kesä on ollut niille otollinen - ja sekä metsäaukeilla, pellonpientareilla että teiden varsilla liihotteli monipuolinen lajikirjo: hopeatäpliä, verkkoperhosia, nokkos-, lanttu-, ja kaaliperhosia ainakin, ja mielestäni näin myös kaksi keisarinviittaa, mikä ei ihan jokapäiväinen bongaus ole. Lintuja tietysti kesäisessä metsässä vilahteli ja viserteli monenlaista, tiaisista korppeihin. Isompia metsäneläviä ei tällä reitillä vastaamme osunut, ei myöskään ketään muita kulkijoita.
Reitti
Alkupisteenämme toimi Inkulan sillan pohjoisrannalla Virolahdentieltä erkanevan kärrypolun risteys, josta puihin punaisin maalirenkain merkitty Pirkan Taival lähtee kohti itäkoillista ja Keihäänmaan ja Väinänvuoren laavuja. Risteykset oli viitoitettu odottamaamme paremmin, ja ensimmäiset kymmenen kilometriä kuusivaltaisessa sekametsässä Väinänvuoreen polku olikin sangen selvä ja helppokulkuinen. Laku sai kaipaamansa uimatauon Särkijärven lahdessa, ja pikapuoliin sen jälkeen koko porukkamme saavuttikin lounastauon paikaksi katsomamme Väinänvuoren. Tämä reitin ensimmäinen kolmannes osoittautui maisemiltaan ja kuljettavuudeltaan koko reitin parhaaksi. Loppureitti jäi vaimoltani ja Lakulta kokematta; he kääntyivät täältä takaisin autolle.
Väinänvuorelta eteenpäin reitti seurailee aika paljon sorateitä, joiden pölyävä piennar ei kesäpäivänä ole kaikkein hauskin käveltävä. Metsäosuuksillaan Pirkan Taival katoaa paikoitellen lepikkoon, ja joissakin tällaisissa kohdissa valitsimme ryteikön sijaan mieluummin tien varressa kävelyn. Aljonvuori tuulivoimaloineen ja kauniin kosken partaalle rakennettu Vahontokeen kiintolaavu jäivät kohokohtina mieleeni tältä etapilta.
Pohjanmaan
radan alituksen jälkeen reitin merkinnät on jälleen aika ja sää syönyt, ja jouduimme
tarkistamaan sen kulkua pihamaallaan puuhailevalta paikalliselta isännältä,
joka myös surkutteli merkintöjen huonokuntoisuutta. Maalirenkaat puissa ovat
himmeitä, ja hakkuuaukoissa osittain kokonaan häviksissä.
Viimeinen kilometri Sisätön kylään oli taas kuljettava soratien vartta, ja siellä matkaamme tuli vielä epähuomiossa ylimääräinen 1,5 km, kun askelluksen hurmassa kävelimme Ylijoen tienhaaran ohi ja pitkälle Seitsemisentietä ennen kuin huomasimme harhautumisemme. Emmehän olleet nyt matkalla Seitsemisen kansallispuistoon, vaan lännemmäs, Teerilammen kämpälle.
Mäntyvoittoiseksi
muuttuneessa metsässä kulkeva reittiosuus on täällä pohjoisempana jo niin heikosti
erottuva, että sitä on vaikea tällaisenaan suositella muille retkeilijöille. Pitkospuutkin
- missä niitä on - on suo jo lähes nielaissut. Meillä tietysti alla olevat kilometritkin painoivat,
parikymmentä tässä vaiheessa, ja senkin vuoksi selkeämpi ura olisi maistunut.
Yhdessä vesakossa polku tuntui tykkänään kadonneen, mutta onneksi metsänhoidollista silmää omaava lankomies hahmotti maastosta metsäpalstojen rajan, jota pitkin löysimme seuraavalle tieosuudelle. Viimeinen pätkä Latoveden laavulta Teerilammelle kulki viheliäisen sepelitien laitaa, ja sen vartta viimeisin voimin raahautuessamme päätimme tilata noutokyydin seuraavaksi aamuksi suoraan kämpälle. Kansallispuiston puolelle emme tietä pitkin enää huomenissa lähtisi paarustamaan.
Kämpän pihassa Tracker näytti kuljetuksi matkaksi 30,7 km ja käytetyksi ajaksi 7,5 tuntia. Jalat hellinä totesimme, että siinä oli yhdelle päivälle vähän liikaa, vaikka osa olikin oman suunnistusmokamme syytä. Teerilammen rantasaunan leppeissä löylyissä kyllä pahimmat rasitukset liukenivat, ja lammen helteen lämmittämään veteen huuhtoutuivat sitten loputkin. Puhe seuraavasta patikkaretkestä alkoikin heti ottaa kierroksia.
Sää
Koko heinäkuu 2021 oli kärvistelty ennätyshelteissä, mutta maastopäiväksi jo hyvissä ajoin lukittu 18.7. oli aiempia hitusen vähemmän kuuma, ja paikallisille sadekuuroillekin ennuste oli antanut kohtuullisen todennäköisyyden. Ja niin sitten kävikin, että juuri sääennusteen mukaisella kellonlyömällä, reilun viiden kilometrin taivalluksen jälkeen taivaan vesihanat aukesivat, ja sadetta ryöppysi vartin verran niin taajana kuin kesäisessä ukkoskuurossa vain voi. Sadetakit ja rinkan sadesuojukset olivat tietysti mukana, mutta sääriä pitkin valuva vesi kasteli meiltä kaikilta kengät ja sukat perusteellisesti.
Vaikka jo Väinänvuoren laavulla pidetyllä ruokatauolla enin osa varusteista kuivui esiin jälleen ilmaantuneen auringon lämmössä, jäivät jalkineet sillä tavoin kosteiksi, että sekä minun että lankomiehen jalkoihin ehti matkan aikana kehkeytyä mojovat rakot. Loppumatkasta ne alkoivat jo haitata matkan tekoa, ja rakon varomisesta kipeytyi lopulta vasen polveni ja lonkkakin. Sää palautui kuitenkin sateen jälkeen kuivaksi ja aurinkoiseksi, eikä reitin pohjoisemmassa päässä näkynyt sadetta tulleen ensinkään.
Varusteet
Yhden kämppäyön yli kestävä patikkaretki ei vaadi mitään kummallisia varusteita, mutta haluan erikseen mainita neitsytmatkalleen ottamani uuden rinkkani. Se on 90 litran vetoinen ruotsalainen Lundhags Gnaur, jonka sain/hankin syntymäpäivälahjaksi korvaamaan pidemmillä reissuilla ahtaaksi käyneen 70-litraisen edeltäjänsä. Pääpussin runsaan mitoituksen lisäksi isot plussat annan Gnaurin reiluista sivutaskuista, jämäköistä metallisoljista ja tukevasta kangasmateriaalista. Ja tyylikkäästä mustasta väristä.
Vaikka lyhyellä retkellä tarvittavat tavarani eivät Gnauria läheskään täyttäneet, runsain määrin tarvittava juomavesi teki kantamuksesta silti peevelin painavan. Lundhagsin kantojärjestelmä on kuitenkin suunniteltu ja toteutettu pätevästi, ja rinkka antoi kannettavuudestaan vakuuttavan vaikutelman, vaikka sen säätöjä saankin vielä vähän tarkistaa. Pidän kovasti Lundhagsin tavasta ympätä nostokahvat sekä rinkan etu- että takapuolelle, ja myös olkaviilekkeisiin lisätyistä metallirenkaista, joihin saan kiinnitettyä OMM-varustepussini. On tämä laadukas, hyvin mietitty isompi kantoväline, jolla ihan varmasti selviydyn tulevan syksyn Lapin vaelluksesta.
Lopputuomio
Yhden kerran kuljettavaksi tämäkin Pirkan Taipaleen osuus Inkula - Vaho - Sisättö - Teerilampi (Seitseminen) kyllä käy, mutta matkan varrella jouduimme useampaan otteeseen toteamaan, että enemmän pidimme sittenkin vuoden takaisen Seitseminen - Helvetinjärvi -yhteysvälin vaeltamisesta. Täällä etenkin hyvinvarustellut ja -huolletut laavut luonnonkauniilla paikoilla olivat mieleemme, mutta reitin huono kunto Väinänvuorelta pohjoiseen ei ainakaan meitä saa uudestaan tälle taipaleelle. Eteläiselle osuudelle voisin kyllä ainakin itse vielä toisenkin kerran lähteä.