Pirkan Taival III

Aiempien kesien tapaan varasimme lankomiehen kanssa kesäkalentereistamme kaksi vuorokautta hiukan pidempää vaellusrykäisyä varten, ja totuttuun tapaan puhuimme saattojoukoiksi myös vaimoni ja langon perheen labradorherran, Lakun. No, ei heitä oikeasti joutunut yhtään houkuttelemaan, aina ovat vastusteluitta matkaan lähteneet. Heinäkuussa 2020 ja 2021 olimme jo kävelleet Seitsemisen kansallispuistoon idästä ja etelästä johtavat Pirkan Taipaleen reitit, ja luonnollisesti tälle kesälle jäi sitten lännestä, Ikaalisten Tevaniemeen päättyvä osuus.

Karttoja jonkin aikaa tutkittuamme ja mietittyämme soveliaimmin reittiin liittyvän koiralenkkiosuuden päädyimme ratkaisuun, jossa ensin kierrellään Seitsemisissä koko porukalla, hyvästellään saattajat kansallispuiston etelälaidalla Multiharjussa, ja sen jälkeen jatketaan miesten kesken parivaljakkona kohti Tevaniemeä. Ajankohdaksi löytyi kaikille sopiva 12. - 13.7.2023.

Lähtöaamu lupaili kaunista ja aurinkoista, mahdollisesti helteistä säätä, joten vettä kuluisi paljon niin ihmisten kuin koirankin nesteyttämiseen. Varasimme siksi autoon kanistereissa riittävästi vettä ja päätimme jättää sinne myös painavammat yöpymiseen tarvittavat varusteet: teltat, makuupussit, keittimet sun muut. Kierroksemme käynnistyi aamukymmeneltä kevyillä repuilla Multiharjun pysäköintialueelta, josta suuntasimme pohjoiseen, kohti Pitkäjärveä lähtevää polkua. Olimme arvioineet että noin kymmenkilometrinen patikointi olisi sopiva lähtölaukaus meille pidempimatkalaisille, ja riittävän reipas ja palkitseva myös vaimolleni ja Laku-koiralle.

Seitseminen on meille tuttu kansallispuisto, ja monet sen reitit olemme kulkeneet jo useasti. Joillekin osuuksille on kuitenkin tullut suunnattua muita useammin, ja valintamme oli nyt meille vähän harvinaisempi reitti. Niinpä emme jatkaneetkaan Pitkäjärvelle saakka, vaan käännyimme itään, kohti Tuulimäkeä, tarkoituksena kiertää sieltä Kettulammen ja Liesilammen välisen kannaksen kautta Jokiristin tulipaikalle evästauolle ja sieltä takaisin autolle. Arvelimme että tällä rengasreitillä ei olisi kovin ruuhkaista, koska puiston merkittävämpiä nähtävyyksiä tai leiritymispaikkoja ei sen varrelle oikeastaan osu. Hämärä, tiheä kuusikko oli mukavan viileä, kun aurinko kohotessaan alkoi aukkopaikoissa tuntua jo aika polttavalta.

Kansallispuiston polut ovat leveitä, hyvässä kunnossa ja moitteettomasti merkittyjä, ja siksi saavuimmekin nopeasti Kettulammen tunnelmalliselle, hiljattain kunnostetulle sillalle. Lammen etelärannan kautta jatkuva reitti oli polun varteen pystytetyn infokyltin mukaan kuitenkin korjaustoimien ajaksi suljettu, ja se aiheutti lyhyen mietinnän siitä pitäisikö reittisuunnitelmaa sen vuoksi muuttaa. Ajattelimme kuitenkin selviävämme vähän huonompiakin pitkospuita, joten eteenpäin vain. Vajaan sadan metrin päässä vastaamme tuli kuitenkin suorantaisen, pari metriä leveän laskuojan uoma, jonka ylittävä silta ei ollut ainoastaan huonokuntoinen, vaan suorastaan lähes romahtanut. Varovasti keinottelimme sen vielä hädin tuskin kantavia rakenteita myöten toiselle rannalle, paitsi Laku, joka valitsi mieluummin uimisen. Tämä oli oikeasti aika hankala paikka, ja varmasti lammen pohjoisrantaa pitkin olisi ollut järkevämpää kiertää, matka ei olisi ollut pitkä.

Lammen länsipäästä jatkuvan Liesijoen varteen on kolmisenkymmentä vuotta sitten tuotu Ruovedeltä vanha myllyrakennus. Se ei siis ole alkuperäinen, mutta kylläkin paikassa jossa muinoinkin on mylly ollut. Vesi joessa oli nyt vain niin matalalla, ettei myllyvanhuksella oikein arvolleen sopivat olot ollut kivisen, kuivan uoman rannalla. Mukava, nähtävyydentapainen paikka kuitenkin täällä kuusikon varjossa.

Jokiristin taukopaikka sijaitsee vain kivenheiton päässä alavirtaan myllyltä, ja sinne saavuimme sangen sopivasti lounasaikaan. Pari telttakuntaa oli ollut paikalla yötä, leirit vielä pystytettyinä, mutta nuotiopaikalla oli tilaa. Leiriläisten koiran vuoksi sidoimme Lakun vastakkaiselle puolelle nuotiokehää, ja sinne se sivistyneesti asettui oman vesikuppinsa ääreen. Me kaksijalkaiset ryhdyimme tulentekoon, ja aloimme kaivella ruoka- ja kahvitarpeita repuistamme. Paljon muuta niihin ei tälle maastopistäytymiselle ollut pakattukaan.

Tauko ja eväät virkistivät kaikkia, vaikka matka ei todellakaan ollut rasittava, ja niinpä viimeiset kolme ja puoli kilometriä vaihtelevaa korpimetsää ja kosteikkoa takaisin Multiharjun juurella odottavalle ajopelille kävivät kevyesti. Tämä yksitoistakilometriseksi karttunut kierros kesäisen vehreän kangasmetsän läpi sujui taukoineen aika tarkalleen kolmessa tunnissa, ja niinpä klo 13 kiittelimme vaimoni kyydistä ja seurasta, täydensimme vesivarastomme ja vaihdoimme kevyiden päiväreppujen tilalle isommat rinkat yöpymisvarusteineen. Heipat myös Lakulle, ja sitten olimmekin lankomiehen kanssa valmiita jatkamaan matkaamme kohti Tevaniemeä. Vielä tässä vaiheessa jalka oli kevyt ja henki kulki hyvin, mikä oli itselleni isommanpuoleinen helpotus, koska täysi toipumiseni lähes vuodentakaisesta covid-infektiosta on ollut pitkänlainen.

Pirkan Taipaleen läntinen haara erkanee Seitsemisen kansallispuiston eteläisimmästä kärjestä Hirviharjun juurelta, ja polku kapenee selvästi jo vähän ennen sitä. Kulkijoita tällä tienoolla ei näytä olevan samaan tapaan kuin puiston ydinalueilla. Reitti on kuitenkin selvästi ja tiheästi merkitty puihin maalatuilla punaisilla maalirenkailla. Polku myös erottuu vielä täällä hyvin, ja maasto on mukavan monipuolista; muun muassa Silmästenvuorten aika näyttävät kalliojyrkänteet kiinnittivät huomiotamme. Muuten heinäkuinen metsä oli aika hiljainen, mutta eräässä kuusikossa punakylki- tai kulorastas (en ole kovin hyvä lintuspesialisti) pahastui ohikulkuamme niin, että huuteli hätääntyneitä varoitusääniään oksalta toiselle lennähdellen, kunnes olimme sen mielestä loitonneet tarpeeksi kauas. Toisessa tiheikössä edestämme polun poikki pyrähti pyy, mennessään vislaten.

Iltapäivän aurinko paistoi jo kuumimmillaan, ja hoidetussa, aukkoisessa talousmetsässä se myös pääsi paahtamaan esteettömästi, ja niinpä mikään määrä juomista ei tuntunut riittävän janon sammuttamiseen. Ylämäissä aloin myös ajoittain hengästyä häiritsevästi, vaikka askel muuten kulkikin ilman vaikeuksia. Paarmoista oli myös aika tavalla riesaa. Noin viiden kilometrin päässä puiston rajalta sijaitseva Latoveden laavu ei tuntunutkaan olevan yhtään liian lähellä, kun sinne lopulta saavuimme. Tunsimme paikan jo entuudestaan, koska kahden vuoden takaisella vaelluksella Inkulasta se oli ollut viimeinen taukopaikkamme ennen silloista maalia, Teerilammen kämppää. Otimme tässä kanervakankaalle, järven rantaan rakennetulla siistillä laavulla nytkin reilun mittaisen tauon, tankkasimme energiaa ja lepuutimme jalkojamme. Matkaa suunnittelemaamme määränpäähän, Kalliolammen nuotiopaikalle oli vielä jäljellä noin kahdeksan kilometriä.

Latovedelle saakka Pirkan Taival kulkee enimmäkseen metsäpolulla, mutta sen jälkeen se siirtyy suureksi osaksi metsäautotielle. Pölyävän soratien tallaamisesta ei paljon kerrottavaa jäänyt, mutta perhosia sentään lepatteli pientareiden kukinnoilla valtavia määriä, joitakin näyttäviä suurperhosiakin, kuten ritariperhosia ja keisarinviittoja. Virallinen reitti on turvallisuussyistä merkitty ylittämään Pohjanmaan rata ylikulkusiltaa myöden pitkän pohjoisen kierroksen jälkeen. Meillä ei ollut aikomustakaan moista seitsenkilometristä lenkkiä tehdä, vaan harppasimme radasta yli paljon etelämpää. Hetken sai sopivaa rakoa odotella, koska molemmista suunnista pauhasi juna siinä ylitykseen valmistautuessamme, ja vielä kolmas kohta radan ylitettyämme.

Iltakuuden jälkeen saavutimme Kalliolammen nuotiopaikan, joka ei kylläkään ole ollenkaan itse lammen rannalla, vaan tiheäksi kasvaneen kuusikon varjossa päättyvän pistotien päässä, ja muutenkin jo melkein luonnon takaisinvaltaama. Paikallinen hirviporukka pitänee sitä kahvittelupaikkanaan, päätellen 308:n hylsystä, joka kimmelsi nuotionpohjalla. Olimme varautuneet siihen, että paikalla ei ole polttopuita, ja niitä kaivelimmekin langon rinkasta. Palavan nuotion savu piti hyttyset aika hyvin kurissa, ja iltamakkarat paistuivat nuotiolla myös kätevästi, vaikka nälkä ei helteessa oikein ollutkaan noussut. Höpöttelimme tulilla aikamme, ja kävimme vielä ennen teltan pystytystä katsastamassa maisemia lammelle nimen antaneen kallion laelta; kauniistihan ilta-aurinko lammen takaisen metsänreunan kultasikin. Teltalle löytyi hyvä, aivan tasainen paikka nuotiokehän läheltä, mutta sen tasaisuus oli saatu aikaan kivimurskalla, johon maakiilat oli kovin vaikea saada upotetuiksi. Unikin tuli sitten aikanaan.

Torstaiaamuna kello seitsemän aikaan olimme jalkeilla sekä aamupuuron ja -kahvin keitossa, ja samalla otimme yhteyden kotijoukkoihin paluukyytiä varten. Jäljellä oli reilut kymmenen kilometriä Tevaniemeen, joihin kuluisi arviomme mukaan kolmisen tuntia. Vaimo ja Laku halusivat myös tehdä aamuisen kävelyn metsässä meitä vastaan, ja ounastelimme että reittimme saattaisivat kohdata Vähä Ojajärven ja Ahvenlammen kannaksella, noin puolessa välissä lähtöpisteitämme. Kova kiire ei meill¨ä maastoyöpyjillä ei ollut, vaan saatoimme kasata ja siivota leirimme kaikessa rauhassa. Sisätelttaan ei ollut kondensoitunut lainkaan kosteutta, mutta ulkoteltan sisäpuoli oli tuulettomassa paikassa vietetyn yön jäljiltä aivan märkä. Kuivattelua ei ollut kuitenkaan nyt maastossa tarpeen tehdä, koska toista telttayötä ei siellä vietettäisi.

Jos Pirkan Taival tämän kulkemamme osuuden itäpäässä oli paikoitellen heikosti erottuva, niin sitä se oli täällä radan länsipuolellakin. Ajoittain on niinkin, että maassa ei erotu minkäänlaista polkua, vaan reitin kulku näkyy vain puihin maalatuista punarenkaista. Niitä on onneksi hyvin tiheästi, ja maalimerkkejä seuraamalla kulku taipaleella onnistuu. Luulenkin, että talvisin kun reitillä kulkee latu, sen täytyy olla paljon käytetympi. Kesäaikana täällä ei taida juuri kukaan kulkea, mikä on kyllä harmi, koska alue sinänsä on todella rauhallista ja koskematontakin. Luonnon vallatessa reittiä vuosi vuodelta vahvemmin on jo vähän kyseenalaista voiko sitä pitää kesävaellusreittinä, jollaisena se moniin karttoihin edelleen on merkitty.

Loppumatka kävi keventynein rinkoin aika leppoisasti, mutta sään jatkuessa helteisenä oli juomataukoja syytä pitää tiheästi. Ahvenlammen rannalla on tulipaikka, jota ei ole kaikkiin karttoihin merkitty, mutta me emme nyt tarvinneet sitä muuhun kuin hetken odotteluun, jotta vastaanottojoukot ehtisivät lähettyville. Muualla kulkemallamme matkalla lakat olivat vielä aivan raakoja, mutta täältä lammen aurinkoiselta rannalta pistelin suihini jo muutaman ihan kypsän. Vaimoni ja Laku tulivat vastaamme pian Ahvenlammen takana, ja siitä jatkoimme yhdessä kohti noin neljän kilometrin päähän pysäköityä autoa - yhdet termoskahvit vielä matkalla nautiskellen. Eräällä metsäautotien pätkällä meitä pelästyi kaksi kurkea, jotka lähtivät hölkkäämään tieuraa pitkin poispäin. Niissä oli jotakin huvittavan hevosmaista, kun ne rinnakkain hoippuivat matkoihinsa.

Kun nyt olen kulkenut kolme Pirkan Taipaleen Seitsemisten kansallispuistoon johtavaa reittiä, pidän niistä edelleen kunnoltaan parhaana ja maisemiltaan kiinnostavimpana Helvetinjärvelle johtavaa. Tämä Hirviharjun ja Tevaniemen välillä luikertava on paikoitellen myös oikein kiva, mutta makuuni liiaksi metsäautoteillä kulkeva ja osittain kovin huonosti maastosta erottuva. Seitsemisissä patikoidun 11 kilometrin lisäksi tuli tästä Pirkan Taipaleen yhteysvälistä 27 kilometriä käveltävää. Sen näköiset olivat sitten kotona jalkanikin, kun maastokenkien varret olivat hiertäneet säärten sisäsyrjät aivan punaisiksi.