Rengasreitti Evolla

Tästä tuli viides peräkkäinen kesä, kun otimme lankomiehen kanssa viikonloppu-urakaksemme vähän pidemmän kävelyretken. Viime kesänä 2023 rivakoimme Pirkan Taipaleella, Seitsemisten kansallispuiston yhdysreitillä, ja jo silloin seuraavana mahdollisena kohteena tuli puheeksi Evon retkeilyalue nykyisin Hämeenlinnaan kuuluvalla Lammilla. Retki sinne sopi ohjelmaan nyt kesällä 2024.

Matkaan emme tällä kerralla päässeet normaaliin tapaan heinäkuun kesälomakaudella, mutta sen sijaan kalentereista löytyi molemmille sopiva rakonen elokuun toiseksi viimeiseltä viikonlopulta. Kesä oli jatkunut pitkänä ja lämpimänä, ja säätiedotus ennusteli lauantaille ja sunnuntaille leutoa, joskin tuulista pilvipoutaa. Näiltä pohjilta oli tuskatonta lyödä ajankohta lukkoon: sää ei ainakaan olisi ongelma.

Lähdimme matkaan varhain niin, että jalkautuminen maastoon tapahtui Evon metsäopiston pysäköintialueelta hitusen ennen kello kymmentä lauantai-aamuna. Tämä Suomen vanhin metsäopisto sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Alisen ja Ylisen Rautjärven välisellä kannaksella, ja onkin oikein oivallinen paikka aloittaa alueeseen tutustuminen. Opiston piha-alueelta maastoon sukeltautuu useampia reittivaihtoehtoja, ja niistä me olimme etukäteen valinneet pohjoiseen, Evon ydinalueelle suuntaavan, muutamien pikkujärvien ympäri kulkevan rengasmaisen reitin. Sen voi kiertää myötä- tai vastapäivään, ja se mahdollistaa varreltaan myös lyhyempiä tai pidempiä poikkeamisia, ehtimisen ja viitsimisen mukaan. Kalastajien suosiman, lännempänä olevan Niemisjärvien alueen jättäisimme ainakin tällä kerralla väliin.

Lankomies oli tehnyt etevän viime hetken peliliikkeen ja varannut meille yöpymistä varten "Kristiaanin torppa" -nimisen pienen varaustuvan alueen pohjoisemmalta laidalta; se oli kumma kyllä vielä lähtöä edeltäneenä päivänä vapaana ja varattavissa. Torppa sijaitsee kuitenkin opistolta sen verran etäällä, että olimme päättäneet tehdä viimeisen siirtymän sinne autolla, jonne jättäisimme myös yöpymiseen tarvittavat varusteet päiväretken ajaksi. Tämä kevensi reppujamme huomattavasti, kun niihin täytyi pakata vain päivän eväät, sadevarusteet ja riittävästi elektrolyyttejä sisältävää juotavaa. Sitä on aina syytä olla mukana reilusti, ainakin minulla alkaa helposti päätä särkeä, jos liikkuessa juon liian vähän. Lankomies on todennut vähän samaa.

Heijastavilla ilveksenkäpälämerkeillä merkityn reitin alku seuraili osittain metsäautoteitä, ja vasta Valkea Mustajärven takana reitti muuttui kokonaan mukavaksi, pehmeäksi metsäpoluksi. Nopeasti kävi selväksi, että maasto ja kasvuolot olivat täällä nyt sienille erinomaiset: varsinkin lampaankääpiä, mustatorvisieniä ja kanttarelleja oli noussut sammalikosta esiin monin paikoin todella runsaasti. Myös herkkutatteja näkyi paljon, mutta useimmat niistä olivat jo ehtineet vähän ylikypsiksi. Kun tiesin, etten pääsisi sienisaalista vielä tänään perkaamaan, päädyin hiukan vastahakoisesti jättämään sienet maahan, ja ajattelin sitten seuraavana aamuna poimia niitä kotiin vietäväksi. Kunhan niitä silloisilta sijainneilta vain löytyisi.

Askelluksemme sujui reippaasti selvää polkua myöden ja kevein repuin, ja saavutimme retken kääntöpaikaksi alkujaan ajattelemamme Sorsakolun laavun Savi- ja Sorsajärvien kannaksella jo pian puolenpäivän jälkeen. Matkalla emme olleet nähneet muita reitillä liikkujia, mutta täällä laavulla heitä olikin kymmenkunta, useampia retkiseurueita. Sorsakolu näyttääkin kartan perusteella olevan eräänlainen risteysasema, jonne päätyy melkeinpä mistä tahansa ilmansuunnasta sitten Evon alueelle saapuukin. Se kokoaa kulkijat tehokkaasti, vaikka lähitienoolla on muitakin taukopaikkoja valittavaksi asti. Järveltä puhalteli hiukan viileä tuuli, mutta iso siirtolohkare laavun edessä suojasi siltä kuitenkin aika hyvin.

Pienen huilihetken pidettyämme totesimme, että kävelemäänhän tänne on tultu, eikä takaisin tai torpalle todellakaan ole mitään kiirettä, joten reippaina lähdimme jatkamaan matkaamme pohjoista kohti. Takanamme oli tähän mennessä noin 9 kilometrin taivallus. Polku jatkui Sorsajärven taakse ja Ravivuoren sivuitse, hetkeksi Päijät-Hämeen maakunnan puolella pistäytyen, ja kääntyi sieltä kohti etelää.

Valitsimme noin kilometrin pituisen Haarajärven rantaa seurailevan kiertotien, joka paljastuikin pian aiempia selvästi vähemmän kuljetuksi. Se ei ole mikään ihme, koska Haarajärvelle ei ole rakennettu tulipaikkoja tai laavuja, ja myös itse järvi on rauhoitettu kalastukselta Metsähallituksen koevedeksi. Mitähän lie vesipetoja siellä kasvatetaan? Aika kaunis, rauhallinen ja paikoin jyrkkä reitti kuitenkin on, ja kanadanmajavien läsnäolo on täällä hyvin selvänä näkyvissä. Poikki jyrsittyjä puita ja niiden kantoja sekä pato- ja vallirakennelmia näkyy järvellä runsaasti. Niitä on kyllä muuten Evon retkeilyalueen muillakin lammilla ja puroilla.

Paluumatka järviketjun itälaitaa eteni vaihtelevassa sekametsässä muuten tutunoloisesti, mutta matkan edetessä alkoi näyttää siltä, että parhaat sienimaat olivat jääneet järvialueen länsipuolelle. Täällä sienisato oli selvästi heikompi. Majajärvelle saavuttaessa maastonmuodot alkoivat jyrkentyä, ja kartassakin mielenkiintoisena erottuva Peikkovuoren - Syrjänalusenharjun rinnejakso piirtyä esiin. Sen laelle päästäksemme meidän täytyi ensin kiertää Majajokivarren yksityinen pihapiiri, mutta pienen ketunlenkin jälkeen polku kiipesi harjun laelle, jota se sitten seuraili koko 2,5 -kilometrisen matkansa. Harjun rinteet ovat kuitenkin niin metsäiset että sen pohjoispään kulotettua osuutta lukuunottamatta juuri minkäänlaisia näköaloja ei huipulta ole. Sen kuitenkin havaitsee hyvin, kuinka jyrkästi rinteet molemmin puolin polkua alas syöksyvät.

Kun iltapäivän lopulla saavuimme jälleen Evon metsäopiston pihaan, oli Sports Tracker -sovelluksen mukaan matkaa taitettu noin 26,5 km. Se ei tuntunut tällä kerralla kovinkaan rankalta, koska kantamuksemme tosiaan olivat tavanomaista kevyemmät ja maasto oli osoittautunut helpoksi, kevytkulkuiseksi ja olevan vailla kovin suuria korkeusvaihteluja. Jalkanikin olivat säästyneet rakoilta ja pahemmilta hiertymiltä, mitä nyt nilkkoihini olivat kengänvarret jättäneet punoittavat jälkensä. Lankomies vähän valitteli toista nilkkaansa, mutta urheasti saapui maaliin hänkin.

Nyt jäljellä oli enää siirtyminen illanviettoon ja ruokailuun Kristiaanin torpalle. Lyhintä tietä sinne olisi vajaat 20 km, mutta ajomatkalla paljastui, että ajattelemamme reitti olikin suljettu sortuneen sillan vuoksi. Niinpä saimme tovin etsiskellä kulkukelpoista vaihtoehtoa, mikä ei ollutkaan aivan helppoa metsäteiden kapeuden ja heikkokuntoisuuden vuoksi. Karttaa seuraten, varovaisesti ajaen ja aika pitkästi kiertäen kuitenkin lopulta pääsimme torpan tuntumaan. Se on rakennettu jyrkän kukkulan laelle, ja on siis tosiaan ollut alunperin kaskenpolttaja-torpparin pikkuinen asumus.

Sijaintinsa vuoksi torpalla ei ole vesipistettä, mutta se on muuten oikein siisti ja riittävästi varusteltu. Tupaan mahtuu neljä yöpyjää, sisältä löytyy takka ja kaasuliesi, pari öljylyhtyä valaisemiseen sekä pihasta puucee ja tulikehä. Näillä eväin me yhden yön pärjäisimme oikein hyvin. Vieraskirjan mukaan edellinen yöpyjä oli käyttänyt tupaa puolitoista kuukautta sitten, joten kovin ankarassa käytössä se ei tänä kesänä ole ollut. Meille kävi vain niin, että takkaa lämmittäessämme ei hormi lähtenyt lainkaan vetämään, ei sitten millään. Piipusta ei vain savu suostunut nousemaan, vaan kaikki palokaasut tunkivat suoraan tulisijasta sisälle. Sen seurauksena tuuletimmekin mökkiä kaikki lävet avoinna loppuillan, ja vietimme sitten illan tunnit pihanuotiolla makkaraa paistellen ja rommitotia naukkaillen ja turinoiden, odotellen savun hälvenemistä. Nukkumaan mennessämme puoliltaöin pirtti olikin onneksi jo savuton.

Sunnuntaiaamuna herättyämme kiersimme vielä ennen kotimatkalle lähtöä vajaan viisikilometrisen "Savottapolun", joka tekee kierroksen Kristiaanin torppaa ympäröivissä metsissä. Sää oli nyt kirkas ja aurinkoinen ja reitti oikein mukava, aika kiinnostavia ja dramaattisiakin kertomuksia sisältäviä infotauluja varrellaan. Mutta sienten kanssa kävi vähän niinkuin pessimistisesti saattoi ounastella: tällä reitillä niitä ei ollut oikeastaan lainkaan. Jokusia kitukasvuisia torvisieniä vain sain kokoon, ettei aivan tyhjin käsin tarvinnut kotiin palata. Olisi pitänyt ne torvikkaat sieltä Savijärven länsipuolelta poimia.