Ropin ylängöllä

Pysäköinti Iiton sähkömuuntamon pistotielle ei vielä aivan ikimuistoisia maisemia luvannut, mutta kahden kilometrin taivalluksen jälkeen Latnjavarien rinne alkoi taipua alamäeksi, Akkispahdan jylhä pystyseinä nousta näkyviin ja ylängön avaruus levittäytyä panoraamaksi eteemme. Näitä maisemia varten tänne tultiin.

Teimme syksyisen vaelluksen Lappiin tänä vuonna Käsivarren maisemiin, Ropitunturin ylängölle. Siellä kukaan retkiporukastamme ei ollut aiemmin liikkunut, joten jotakin uutta näkökulmaa olisi tältä retkeltä lupa odottaa. Alustavissa reittikaavailuissa olimme noteeranneet saksalaisten toisen maailmansodan aikaisen Sturmbock-puolustuslinjan jäljellä olevat rakenteet Lätäsenon länsipuolen kukkuloilla. Niitä oli mahdollisuuksien mukaan ajatus käydä silmäilemässä. Toisaalta tarkoitus oli myös koetella kalaonnea reitinvarren pienissä lammissa ja järvissä - virtavedethän ovat syyskuulla jo kausirauhoitettuja.

Ensimmäinen leirimme nousi muurimaisen Akkispahdan juurella sijaitsevan lammen rantaan jo varhain alkuiltapäivästä, koska vuorovedolla ajettu edellisyö painoi väsymyksenä vähän itse kutakin. Muutama heitto Akkisjärven rannassa ei kalaa tuottanut, mutta laakson tunturikoivikon ilta-auringossa paistava kellanoranssi ruskaloisto ja järven ylle kohonnut upea kaksoissateenkaari liennyttivät tätä pettymystä. Vähäisellä iltanuotiolla istuskellessa jokin isompi petolintu, ehkä piekana, liiteli pahdan yllä toivottelemassa meitä tutustumaan valtakuntaansa. Näissä tunnelmissa oli mukava painua telttojen suojiin.

Sunnuntaiaamu valkeni kirpeänä, eikä horisontin ylle vaivoin kiivennyt aamuaurinko jaksanut sulattaa yltä päältä kuuraisia telttojamme. Niiden sulattelussa ja kuivailussa kuluikin hyvä tovi, ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa kohti alueen valtatunturia, Ropia. Sen siluetti kasvoi hitaasti edetessämme selkeää mönkijän uraa, muutamia puroja ja rinnekosteikkoja ylitellen. Ainoaksi ankeuttajaksi alkoi koitua vasempaan kantapäähäni kehittyvä rakko, jota oli pakko pysähtyä hoitamaan rakkolaastarilla. Se tuntuikin auttavan. Mitään puuvartista ei täällä ylängöllä vaivaiskoivun lisäksi kasva, mutta hieno väri-ilotulitus syntyi silti sen punaruskeista, riekonmarjan hehkuvanpunaisista ja juolukan sinivioleteista sävyistä. Ruotsin puolen isot tunturit häämöttivät taivaanrannassa lumihuippuisina.

Tällä erää ei ollut tarkoitus Ropin huipulle kavuta, vaan käännyimme sen alarinteeltä etelään, poluttomaan maastoon Goarvijärven suuntaan. Sinne saavuttua lounastimme pussikeitot ja jälkiruoaksi kourakaupalla pikkujärvien väliseltä suokannakselta löytyneitä lakkoja. Ne olivat vielä oikein hyviä, vaikka edustivatkin selvästi jo satokauden viimeisiä häntiä. Pilvipoutaisessa säässä taivalsimme viimeiset kilometrit kohden Marsujärveä. Järvi teki yllätyksen ja nousi ihan varoittamatta eteemme loivan kummun takaa. Aika hyvin piiloteltu niin isolta, sentään parin neliökilometrin järveltä. Sen pohjoisrannalta löysimme teltoille pienen kumpareentapaisen muutaman pikkulampareen tuntumasta. Kivikkoinen maa vaati asettelemaan teltat tarkasti, eivätkä kiilat aivan ongelmitta suostuneet puremaan kovaan tantereeseen. Päivällinen porisemaan, ja sitten alkava sade jo painostikin meidät telttojen suojaan ja varhennetulle yöpuulle.

Yöllinen piipahdus ulos teltasta kannatti, sillä taivas oli kauttaaltaan kellanvihreiden revontulten kirjoma, käsittäen eri muotoisia tanssivia häntiä ja kaaria ja myös harvemmin näkemiäni pystysuoria säteitä. Niitä kelpasi hämmästellä niska kenossa hyvä kotva. Yön kirkkauteen nähden seuraava aamu oli harmittavan sateinen, mutta aamupäivän sateen raossa pystyin hetken testaamaan Marsujärven kalaisuutta. Matalat rannat tekivät heittelystä aika vaikeaa, enkä kaloista saanut vainua täälläkään, vaikka kuinka vaihdoin uistinta toiseen. Jälleen yltyvä sade pakotti hakemaan suojaa teltasta, jossa kolmen hengen partiomme sitten kulutteli aikaa karttaa tutkien, reittivaihtoehtoja miettien ja niitä näitä jutustellen.

Kello kahden maissa taivas oli kirkastunut riittävästi, jotta uskaltauduimme purkamaan leirimme ja jatkamaan etenemistä kohti itää. Järven rannan varvikossa vipelsi yksinäinen tunturisopuli, ensimmäinen koskaan näkemäni, vaikka tuntureissa olenkin aika paljon liikkunut. Alkumatka sujui helposti Marsoaivien välisessä notkossa, ja sen päätyttyä horisontissa alkoi siintää Aatsakursun jyrkkä, tummanharmaa seinämä. Tähtäsimme sen loivaan kohtaan, jossa siinäkin oli vielä riittävästi kiipeämistä. Rinkatkaan eivät näin alkumatkasta olleet vielä sanottavammin kevenneet, joten hikihän siinä tuli. Aatsakursussa on saamelaisten vanha kesäkylä, mutta mitään asumisen tai elämän merkkejä täällä ei silmiimme sattunut. Autiota kuun maisemaa alue lohkareisine rinteineen muistuttaa.

Jyrkänteen laella kulku jälleen helpottui ja muuttui jopa nautittavan tasaiseksi. Vauhdikkaasti saavutimmekin Darju-tunturin laen lähistöllä sijaitsevan nimettömän lammen rantatöyrään. Sen korkeudeksi kartta kertoi 707 metriä merenpinnasta, ja sillä nimellä aloimme leiripaikkaa kutsuakin: "Darju 707". Tässäkään lammessa kala ei syönyt tai sitä ei siinä ollutkaan. Ei harjusta, ei nieriää, ei taimenta. Mutta jälleen: mikä upea sateenkaari!

Illan keskusteluissa puheenaiheeksi nousi aika hidas etenemisemme ja sään epävakaisuuden aiheuttamat viiveet liikkeisiimme. Mielet kirvellen tulimme siihen johtopäätökseen, että Sturmbock-linjalle ei kannata näissä oloissa pyrkiä, vaan alkaisimme jo kaarrella takaisinpäin. Näin ehtisimme sään salliessa todeta Ropin huipunkin näköalat. Tiedossa kyllä oli että paras näköala näillä tienoin on Caibmalta, mutta se oli kannaltamme liian pohjoisessa ja lisäksi parin ison joen takana.

Tiistaiaamu Darjulla oli kirkas, ja nouseva aurinko leikitteli lähes 360-asteisesti leiriämme piirittävillä rinteillä. Näköalat ja vaikutelmat olivat niin avaria, että paikka jäi mieleeni koko retken lempileirinä, semminkin kun ylävällä maaperällä ilmavirtaukset olivat pitäneet teltankin aivan kuivana. Ennen kello kymmentä asumuksemme olivat jälleen reppuselässä, ja me itse liikkeellä Darjun loivaa rinnettä kohti koillisessa erottuvaa Ylimmäistä Vuontisjärveä. Se näytti olevan niin lähellä, ettemme sitä heti olleet uskoa kohdejärveksemme. Horisontissa päilyi myös mahtavan Lätäseno -joen hohtava nauha. Sinne astihan emme nyt siis yrittäisikään.

Vaikka Vuontisjärvi vaikuttikin olevan lähellä, sinne taivaltaminen kesti kuitenkin yllättävän pitkään. Etäisyyksien arviointi piirteettömässä avomaastossa kun ei ole ihan helppoa. Kirkastuvassa auringonpaisteessa saavutimme lopulta järven eteläisen rannan, ja vietimme täällä pari tuntia lounastaen ja kalastellen, joskin tuttuun tapaan ilman tärppiäkään. Olisivatko jalokalat jo syyskylmissään painuneet syvempiin vesiin vieheittemme tavoittamattomiin? Vastarannalla näytti pari linnustajaa valmistautuvan päivän jahtiin koirineen, ja he olivatkin ensimmäiset näkemämme ihmiset sitten lähtöpäivän.

Lopulta jätimme hyvästit Vuontisjärvelle, ja pilveilyn lisääntyessä aloimme  paluun kohti länttä ja nousun Gomatoaivin pohjoiseen satulaan. Heti järven rannasta poistuttaessa retkihuumori joutui koetteelle Stuorarohtun viidakkomaisen tiuhassa pajukossa, joka ympäröi parin rinnepuron vartta paksuna muurina. Jos sitä olisi jatkunut pidemmälle ja jos sen läpäisyä ei olisi auttanut porojen tallaama hento polku-ura, rämpisimme pajukossa varmaan vieläkin. Stuorarohtu tarkoittaakin "isoa tiheikköä". Loppumatka Aatsakursulle sujui kuitenkin paljaalla ylängöllä vaivattomasti, ja kartalta valikoimallemme nimeämättömälle asentolammelle saavuimme auringon vielä paistaessa korkealta. Kas kummaa, tämäkään lampi ei kaloja tarjoillut, vaikka tuikkeja pinnassa havainnoimmekin runsaasti.

Retken epävakaisen säätyypin mukaisesti seuraava aamu oli taas kostea, harmaa ja tuulinen. Linnoittauduimme jälleen telttaan kera karttojen ja rommipullon miettimään jatkoaskeleita. Koska emme olleet kovin kaukana lähtöpisteestä, kalastus oli tuloksetonta ja Ropin lisäksi mitään erityistä ihmeellistä nähtävää ei näillä tienoilla olisi, sovimme että retkeä lyhennetään päivällä, ja päätetään se jo perjantaina. Kun matkapuhelinverkkoa olisi jälleen tarjolla, siirrettäisiin siksi siistiytymistä varten varattu hotellimajoitus lauantailta varhemmaksi. Nihkeän sään yhä jatkuessa otimme vielä pienet päiväunet teltoissamme.

Vasta kello 15 sade taukosi ja salli taipaleemme jatkua. Otimme kohteeksemme jo tutuksi tulleen Marsujärven, jonne nykyisiltä sijoilta oli ainoastaan viiden ja puolen kilometrin matka helpohkossa, joskin nousuvoittoisessa maastossa. Lähes heti liikkeelle lähdettyä kolea sade katsoi asiakseen jatkaa piinaamistamme, vaikkakaan ei niin rajuna, että se olisi vaatinut täydellisen sadevarustuksen pukemista. Kuoritakit ja rinkan sadesuojat saivat riittää. Pieni porotokka piti meille seuraa Marsoaivien laaksossa, seuraillen kulkuamme turvallisen välimatkan päässä.

Paluu Marsujärvelle tapahtui ankeassa säätilassa, ja kun teltat oli saatu pystyyn toiselta päivältä tutulle kummulle, ei juuri muuta ollut tehtävissä kuin sateen ja tuulen piekseminä kömpiä telttoihin, ja niiden liepeiden suojissa alkaa keitellä itselleen päivällistä. Minä olin reissussa omana soppayksikkönäni, ja retkikaverit muodostivat keskenään pakkiparin. Tämä oli tuttu järjestely, ja sopi minulle hyvin, kokkailut ja muut puuhat voin silloin tehdä oman mieleni ja makuni mukaisesti. Kaasukeitinkin toimi plusasteissa moitteetta. Päivällisen jälkeen ja illan hämärryttyä uni tuli varhain; alkoi vain jo vähitellen harmittaa soolotelttani ahtaus, mataluus erityisesti.

Toinen yö Marsujärvellä painui pakkasasteille, ja teltat olivat aamulla jälleen jäisen kuuran peittämät. Sisällä oli kuitenkin lämmintä, kodikasta ja kuivaa - makuupussini ja makuualustani riittivät mainiosti näissä lukemissa. Aamutaivas siinteli kristallinkirkkaana, ja aurinko valaisi jo lupaavasti Ropin rinteitä. Tänään huipulle olisi hyvä sää kiivetä.

Telttojen sulattelu ja kuivattelu otti oman aikansa, ja klo 10.20 olimme valmiit aloittamaan nousumarssin kohti Ropitunturin huippua, joka kurottelee 945 metrin korkeuteen. Aika nopeasti pääsimme jyrkimmän rakkakivikon juurelle, johon jätimme rinkat ja jatkoimme kapuamista vain keveässä varustuksessa. Puolisen tuntia melko helppoa, vain lopussa jyrkkenevää vuorensyrjää kiivettyämme rinne alkoi taipua kuperaksi laeksi. On hieman vaikea sanoa kumpi laen huipuista ja kivitorneista on "oikea" huippu, joten kävimme varmuuden vuoksi molemmilla. Kirkkaassa säässä näkyvyyttä oli niin Norjan kuin Ruotsinkin puolelle. Muutaman valokuvan ja parin romminaukun jälkeen huipun kylmä viima sai meidät hätisteltyä paluumatkalle.

Ropin laelta näköalat ovat sen laakeuden vuoksi rajalliset, ja ne paranevat pätkän matkaa alamäkeen tultua. Tällä kertaa meidät palkitsi myös huikaisevan näyttävä haloilmiö. Ilmakehän jääkiteet loihtivat auringon molemmille puolille tavattoman kirkkaat sivuauringot ja sen ympärille sekä 22 asteen renkaan että 22 ja 46 asteen sivuavat valokaaret. Yritin valokuvatakin tätä näkyä, mutta tietenkin kamerani akku hyytyi juuri silloin. Yksi retken eittämättömiä kohokohtia tämä taivaallinen valonäytös.

Nopea lounas rinkoilla, ja sitten kokka kohti ensimmäistä leiripaikkaa Akkispahdan lammilla. Ropin ja Akkiksen välissä virtaavan Ropijoen ylitys oli taas kiikkerää kiveltä toiselle hyppelyä, mutta tämän vaikeampiin vesistönylityksiin ei tällä vaelluksella jouduttu. Syyskylmissä vesissä kahlailu ei kyllä erityisemmin houkutellutkaan. Pari riekkoa kahahti lentoon rinneosuudella; kovin monia niitä ei oltu aiemmin nähtykään. Samalla tuli havainnoitua, että maaruska alkaa olla ohi navakan tuulen riivittyä vaivaiskoivuista enimmät lehdet.

Akkispahdan laaksossa on oikeastaan ainoa vaellusreittimme tunturikoivikko, muut etapit kuljimme paljakassa ilman toivoakaan tulien teosta. Niinpä otimme vahingon takaisin saatuamme leirin perustettua, ja tunnelmoimme pienen koivunuotion lämmössä jonkin aikaa ennen päivän päättämistä. Puolikosteita, ohuita rankoja sai syöttää tulen ahmittavaksi tuonaan. Säätiedotus oli luvannut illan ja yön mittaan navakoituvaa tuulta, joten kiinnitimme teltat tavanomaista huolellisemmin.

Viimeinen maastoaamu, perjantai, valkeni ennusteen mukaisesti sateen säestyksessä, ja vilkaisu Ropin suuntaan kertoi että siellä sade oli tullut lumena: rinteet hehkuivat valkoisina. Sade loppui kuitenkin hyvissä ajoin, ja taivallus kohti Iitossa odottavaa autoa saattoi alkaa säälliseen aikaan. Tällä kerralla seurasimme tunnollisesti maastossa erottuvaa kulku-uraa, emmekä tehneet rinneoikaisua kuten tullessa. Tästä huolimatta reitti sekaantui pari kertaa kilpaileviin mönkijänjälkiin, joita maastossa risteilee lukuisammin kuin kartta kertoo. Viimeisessä koivikossa lapintiainen lurautteli meille vielä haikean lähtölaulunsa.

Koska Sturmbock-linjat jäivät retkikunnaltamme kävellen tavoittamatta, pysäytimme auton Järämässä sijaitsevaan Lapin sota -aiheiseen museoon, ja kiertelimme hetken sen lähirinteille entistettyjä linjan taisteluhautoja, pesäkkeitä ja korsuja sekä tutkailimme itse museoon taltioitua, pääosin maastosta löytynyttä esineistöä. Museo olikin viimeistä päivää avoinna tältä syksyltä. Melkoinen homma on Saksan 14. vuoristoarmeijalla ollut tukikohtansa louhimisessa, silkkaan kiveen on kaivannot täytynyt tehdä. Eikä ole ihan helppo työ ollut myöskään linjojen entistäjillä 80-luvulla.

Vaikka sää ei meille kaikkein suopeimpia puoliaan tällä 12.- 18.9.2020 vaelluksella esitellytkään, oli Ropin ylänkö retkikohteena sangen vaikuttava niin maisemiltaan kuin luonnoltaankin. Kalaa olisin tietysti toivonut saavani ainakin malliksi, mutta minkäpä teet. Suunnistaminen alueella on selkeällä säällä poikkeuksellisen helppoa, kun maamerkit ja kohteet näkyvät pitkien matkojen päähän. Karttaa täytyy silti lukea, ettei aja itseään hankalaan maastoon, sellaistakin alueelta löytyy riittävästi; rinnesoita, pajutiheikköjä, rakkaa, jyrkänteitä ja leveitä jokiuomia. Myös "mikrosuunnistusta" pitää osata harjoittaa, siis jatkuvaa jalansijojen valintaa mättäältä tai kiveltä toiselle edetessä.

Mieleeni jäävät täältä pitkäksi aikaa erityisesti silmänkantamattomiin kumpuilevat tunturien rinteet, maaston upeat värit ja avara taivas. En muista koska olisin näin vaihtelevaa taivaankannen leikkiä ollut todistamassa: milloin sillä purjehtivat mustelmansiniset sadepilvet, milloin kevyet poutahahtuvat, milloin taivaalla leikkivät loimuavat revontulet, milloin taas loistavat auringon halot tai yksin- tai kaksinkertaiset sateenkaaret. En usko että koskaan.