2 x keväinen nuotioretki
Siisjärvi 29.4.2023
Vappuviikonlopuksi piti keksiä nopeasti jokin lähiretkikohde, koska Laku-koira oli (jälleen kerran) tulossa päivähoitoon ja sisätiloissa nyhjäys ei silloin käy ollenkaan laatuun. Olin vielä puolikuntoinen kevätflunssan jäljiltä, ja siksi reitti saisi olla kevyt eikä liian pitkä - makkaranpaistomahdollisuus olisi kuitenkin tuiki välttämätön. Minun on pakko palautella vaelluskuntoani pikkuhiljaa: sairastin nimittäin loppukesällä 2022 koronataudin, ja tuntuu että hapenottokykyni ei ole vieläkään entisellään. Viime syksynä jäi sen vuoksi myös Lapinvaellus tekemättä, vaikka retkikaverit sinne houkuttelivatkin.
Hakematta mieleen tuli Lempäälän ja Tampereen rajamailla kulkevan Birgitanpolun eteläpää, jossa emme juuri ole liikkuneet; vain aivan alkumatkassa sijaitsevalla Saarikon laavulla on joskus pikaisesti tullut pistäydyttyä. Kartta kertoi, että eteläiseltä lähtöpisteeltä Hakkarista on vajaat viisi kilometriä pienen Siisjärven rannalla olevalle tulipaikalle. Se tuntui tällä erää sopivalta kävelymatkalta, joten valitsimme siis Siisjärven päämääräksemme. Matkaan lähtivät vaimoni ja Laku, ja reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimmekin jo pysäköimässä autoa Hakkarin liikuntahallin P-paikalle. Liikuntapuisto piti kiertää sen aitojen ulkopuolelta, sillä sinne on koirilta pääsykielto.
Taipaleen alkupää noudattelee valaistuja, leveitä kuntoilu-uria eikä ole varsinaisesti mikään tunnelmallinen metsäpolku, vaikka nopeakulkuinen se tietysti on. Lähiradalta kantautuvat frisbeegolfaajien huudahdukset saattelivat meitä reitille, joka useampana haarana sukeltaa metsän puolelle. Paikoitellen näkyi vielä talven hiihtolatujen tiiviiksi sulaneita lumipälviä, jotka olivat Lakun mielestä mukavia, viilentäviä kieriskelypaikkoja. Peipposet kuuluttivat metsikössä kevään tuloa jo äänekkäästi, ja näin myös yksittäisen puukiipijän kipittelemässä ylös koivunrunkoa, välillä lyhyen lentopyrähdyksenkin ottaen. Luonto näytti heräilevän kovalla tohinalla, niinkuin toukokuun porteilla kuuluukin.
Reitti Siisjärvelle osoittautui olevan koko matkaltaan niin helppo kärrytie, että sen voisi taittaa myös vaikka polkupyörällä. Parissa kohdassa voi kuitenkin halutessaan valita vaihtoehtoisen polunhaaran, joka kulkee hiukan haastavammassa kivikossa ja kapeampana urana. Me teimme juuri niin, ihan vain vaihtelun vuoksi. Tällaisella pienemmällä polkuosuudella karikkeesta ponnisteli esiin pari pientä korvasienen nuppua, mutta poimintakypsiksi niillä oli vielä reilusti kasvettavaa. Metsä on täällä muuten kokolailla tavanomaista pirkanmaalaista talousmetsää, mutta paikka paikoin kasvaa vähän lajitovereitaan järeämpiä mäntyjä ja kuusia. Etäisyydestä kuului vaimea moottoritien humina, muuten äänimaisema oli hyvin hiljainen.
Noin tunnin reippaan kävelyn jälkeen olimme perillä Siisjärven laavulla, joka on rakennettu loivasti viettävään rantarinteeseen, järven poukamaan. Järvi oli jo kokonaan sula, ja vesielementtiin kovasti mieltynyt Laku hyödynsikin tilaisuuden pieneen kahlailuun ja polskimiseen. Kotamaisen, uudehkon laavun lisäksi paikalla on puuvaja pilkkomistyökaluineen, puucee, laituri ja toinen tulikehä, eli se toimisi hyvin vaikka yöpymispaikkanakin. Me kuitenkin tyytyisimme nopeaan kenttälounaaseen jälkiruokakahveineen, joten nuotio vain palamaan ja eväät esiin. Sen verran viileää kodan seinien varjossa oli, että toppaliivi oli tarpeen etsiä repusta.
Taukomme aikana paikalla pysähtyi pari maastopyöräilijää ja yksi netin haastevaelluksen suorittaja, mutta he eivät jääneet tulille sen pidemmäksi aikaa. Annettuamme lopulta nuotion sammua mekin lähdimme palailemaan tulojälkiämme takaisin Hakkariin. Vain nuo pari vaihtoehtoista reitinhaaraa kävelimme nyt toisin kuin tullessa. Vastaantulijoita oli liikkeellä tuskin lainkaan. Aurinkoisena mutta melko koleana alkaneen aamupäivän sää pilvistyi retken loppumetreillä, ja viimeisen kilometrin saimme taittaa kevyessä tihkusateessa. Repuissamme oli kyllä kuoritakit, joten sade ei meitä haitannut, ja kevään kasvu kyllä sateen tietenkin tarvitsee.
Oikein mukavaa oli pitkästä aikaa ottaa taas tuntumaa luonnossa liikkumiseen, semminkin kun en ole sitä useampaan kuukauteen oikein pystynyt tekemään. Myös vuosi sitten ostamieni jämerien Lundhags-vaelluskenkien sisäänajo alkaa lopulta tuottaa tulosta, ja ne alkavat vähitellen nöyrtyä jalkoihini. Jospa tämä tästä taas.
Siisjärvi 29.4.2023
Norojärvi 6.5.2023
Ja eikun heti vaan uudestaan metsäpoluille. Lauantaiaamuna piti hoitaa vähän juoksevia asioita, mutta heti sen jälkeen keväinen metsä veti taas puoleensa. Edellisviikonlopusta poiketen tällä kertaa mukana ei ollut koirakaveria, joten ihan ihmisvoimin olisi retki nyt suoritettava. Minä ja vaimo olimme yrittäneet keksiä lähialueelta jonkin sellaisen makkaranpaistopaikan, jolla emme ole aiemmin käyneet. Onhan niitä vielä muutamiakin, ja niistä päädyimme pienen miettimisen jälkeen Kangasalan puolella olevaan Norojärven laavuun.
Norojärvi on Kaarinanpolun reitistön pohjoisin kohde, E63-tien länsipuolella reilun 15 kilometrin päässä Tampereen keskustasta koilliseen. Sinne voisi taivaltaa kauempaakin, vaikka Kangasalan keskustasta, mutta ajanpuutteen vuoksi me tyydyimme lyhyempään, noin 4 km suuntaansa olevaan reittiosuuteen. Se alkaa Norojärventien varresta kallioiseen mäntymetsään luikahtavana polkuna, ja aika mukavakulkuisena, sinisin maalirenkain ja -täplin puihin merkittynä se johdattelee kulkijaansa kohti pohjoista.
Sää oli aika viileä, selvästi alle kymmenen astetta, ja varjoisimmassa paikoissa näkyi vielä pieniä lumipälviä: sormikkaat olivat hyvinkin vielä tarpeen. Itse polku oli kuitenkin kuiva, vain parissa kosteammassa suokohdassa vesi loiskahteli pitkospuiksi aseteltujen kakkosnelosten alla. Hauskan näkoistä, valoisaa ja avointa mäntykangasta reitti enimmäkseen on, siellä täällä matalia avokallion lakia. Yritimme katsastella maastoa myös korvasienten varalta, ja joitain hyvin pieniä yksilöitä näimmekin. Vielä turhan pieniä ne olivat poimittaviksi, kevään sää on ollut niidenkin kasvulle kylmä.
Olin etukäteen melko varma, että lähellä kulkevan maantien äänet kuuluisivat häiritsevästi polulle, mutta melko vaimeiksi valtatien äänet onneksi jäivät. Kun polku pudotteli Norojärven laavulle, väliin jäävä rinne vaimensi huminaa vielä entisestään. Kivan rauhallisessa kuusikossa laavu onkin, ja ihan siisti. Paikalla on myös puucee, puuvarasto, ja lammenrantakaan ei ole kaukana. Laavussa olevan vieraskirjan merkintöjen mukaan kovin usein ei laavulla vierailijoita käy, vaikka tietysti läheskään kaikki eivät itsestään merkintää jätäkään. Ihan keskenämme saimme tässä makkaramme paistella. Kurki kuului huutelevan joltakin lähinevalta.
Koska sää oli kirkastumassa ja matka laavulle oli sujunut vikkelästi, päätimme tehdä vielä kierroksen seuraavan harjanteen takana olevan lammen ympäri. Sillä onkin hauska nimi: Joutsenenpesä. Joutsenia järvessä ei nyt kuitenkaan ollut, mutta pari - kolme telkkää sen selällä uiskenteli. Järvi ei ole suurensuuri, eikä sen kiertämiseen kauan aikaa kulunut, joten tuotapikaa olimme jo takaisin lähtörannalla. Joku oli poltellut nuotiota maakuopassa rannan läheisyydessä, ja jättänyt roskansa aika ikävästi nuotion pohjalle. Sinne ne jäivät meiltäkin, kun mitään roskapussiksi sopivaa ei ollut mukana. Omat vähäiset jätteemme olimme tietysti keränneet reppuun.
Palattuamme takaisin laavulle sinne oli ehtinyt myös nuori perhe grillinyyttiensä kypsennykseen. Sovimme kuitenkin hyvin saman tulen äärelle, jota emme nyt oikeastaan enää tarvinneetkaan, sillä tarkoitus oli vain hörpätä termoskahvit jälkiruoaksi. Sen jälkeen reput selkään ja takaisin kohti lähtöpistettä ja autoa.
Paluumatkalla aurinko oli tullut kevyen pilviharson takaa, ja lämmitti jo ihan tuntuvasti. Fleecetakki tuntui jo melkein olevan liikaa. Auringosta oli kiemurrellut nauttimaan myös pieni, nätin siniharmaa kyykäärme, joka yhden mättään päältä osui silmiini. Se kuitenkin luikerteli säikähtäneenä karkuun, kun liikahdin vähän liian nopeasti saadakseni sen valokuvattua. Kahdeksan kilometriä ja kolmisen tuntia kesti tämä virkistävä pikku pistäytyminen keväiseen metsään Kangasalla.