Suodenniemen retkeilyreitti

On aina mukavaa, jos läheltä löytyy jokin uusi retkikohde, jossa ei ole ennen käynyt. Läntistä Pirkanmaata työnsä puolesta hyvin tunteva lankoni Ville vinkkasi taannoin Suodenniemellä, nykyisessä Sastamalassa sijaitsevasta reitinpätkästä, joka oli ohikulkumatkalla kiinnittänyt hänen huomionsa. Kartalta katsoenkin se vaikutti tutustumisen arvoiselta: kymmenisen kilometriä merkittyä polkua, seitsemän pientä tai vielä pienempää järveä (joista osaan lienee jossain vaiheessa istutettu lohikalaa), vaihtelevaa maastoa vähän jyrkemminkin käyrin ja vieläpä melkoisen komea näkötorni sieltä pitäisi löytymän. Myös tauoille sopivia tulentekopaikkoja, laavuja ja yksi umpikotakin oli siroteltu anteliaasti reitin varrelle. Päätimme vilkaista tämän tienoon jossain vaiheessa syksyä.

Lähtö tosin viivästyi aiotusta, koska mursin tapaturmaisesti yhden kylkiluuni eikä selkä toviin kestänyt repun kantamista. Retki toteutui sitten vasta lokakuun lopulla, kun päivät olivat jo lyhentyneet ja säät viilenneet. Koska Suodenniemen retkeilyreitti on vedetty pohjois-eteläsuuntaisesti Palojärven ja Alisen Vehkajärven välille eikä siitä saa muodostumaan rengasmaista kierrosta, päätimme lähteä liikkeelle kahdella autolla, joista toinen ajettaisiin ensin odottamaan maaliin ja toisella siirryttäisiin sitten yksissä miehin (ja koirin) metsän puolelle. Alinen Vehkajärvi reitin eteläpäässä valittiin maasto-osuuden lähtöpaikaksi, siellä kun on pysäköintialue partiolaisten tukikohdan kupeessa ja merkityn patikkapolun alkupiste. Näin Pirulanvuoren näkötorni pohjoisessa jäisi retken loppuhuipennukseksi. Matkaan lähdimme aamuhämärissä sunnuntaina 22.10.2023, nollakelissä ja pilvipoutaa lupailevassa säässä. Ajoaikaa kotoa Ylöjärveltä perille kertyi runsas tunti.

Suodenniemen retkeilyreitti on merkitty hauskalla tavalla, jota en ole ennen nähnyt - puihin on sidottu tasaisin, tihein välein keltaiseksi maalattuja puulaattoja, jotka ainakin syksyisen harmaanvihreässä metsässä erottuivat erinomaisesti. Kiva, puita armahtava tapa, mutta on niiden solmimisessa täytynyt olla hommaa, koska jos laattoja koko kymmenen kilometrin matkalla on keskimäärin kymmenen metrin välein, niin kaikkineen niitä on tuhat kappaletta! Polku ei ole kovin leveä, mutta hahmottuu maastosta kyllä koko matkallaan selvästi ja on pääosin hyvin vaivaton ja nopea kuljettava. Maisema vaihtelee miellyttävästi järvenrannoista kivisiksi kukkuloiksi, sammaleisista soista petäjävoittoisiksi jäkäläkankaiksi ja tiheistä kuusikoista kitukasvuisiksi nevoiksi. Maasto on ainakin paikoin sen verran kivistä ja pienipiirteistä että se on ehkä siksi jäänyt katveeseen tehometsätaloudelta.

Alinen Vehkajärvi, Rantapelto, Kiivana, Nuutinkellarinkallio ja Ylinen Vehkajärvi saavutettiin, ja ne jäivät taaksemme. Osa järvien lahdista oli jo jähmettynyt ohueen jääriitteeseen, mutta tuulisemmilla selillä vesi laineili vielä vapaana. Varhaisesta liikkeellelähdöstä ja nopeasta etenemisestä johtuen saavuimme Vuosikappaleen laavulle liian aikaisin lounastamista ajatellen, joten siinä pysähdyimme vain hetkeksi. Siellä, kuten muillakaan reitin taukopaikoilla ei ole polttopuuhuoltoa, ja myös vesipiste puuttuu, ja siksi sekä vettä että puita kannattaa tänne ottaa itse mukaansa. Niitä meillä oli kyllä molempia. Rinne jyrkkeni aika tavalla lähestyttäessä Palojärven itäpäätä, mutta ylöspäin vain, pitkin Pirulanvuoren kallioista syrjää.

Paikallinen Lions-yhteisö on tehnyt aikamoisen ponnistuksen reilut kymmenen vuotta sitten pystyttäessään Palojärven pohjoisrannalle, Pirulanvuoren korkeimmalle kohdalle ison näkötornin, joka kohoaa yli 60 metriä järven selän ylle. Kuten voi arvata, näkymät tornin huipulta aukeavat avarina. Maisema on kuulemma myös ikuistettu suomalaisen euron kolikon kruunapuolelle, siihen joutsenten alle, ja tämän asian voi itse kukin halutessaan tarkistaa. Tornista laskeuduttuamme alkoi lopulta tuntua siltä, että ruokatauko voisi nyt tehdä eetvarttia, kellonkin jo lähestyessä puolta päivää.

Reitin varrella oli vielä jäljellä yksi taukopaikaksi sopiva kohde, kota Huutijärven ja Kaituri-nimisen pikkujärven välisellä kannaksella. Sinne johtavan polun alkupään kosteita kohtia on kapulasilloitettu vanhoilla ratapölkyillä tai vastaavilla, jotka sammal on jo melkein käärinyt sisäänsä. Metka näky tämä. Kota todentui sinne saavuttuamme oivaksi valinnaksi, koska umpiseinäisenä se suojaisi avolaavua paremmin kolealta ja tässä vaiheessa kosteaan suuntaan kääntymässä olevalta säältä. Nuotio syttyi helposti, miehet ja Laku-koira saivat vähän kuvuntäytettä, ja sitten olikin jäljellä enää loppusuora Kaiturijärven itäpäähän pysäköidylle autolle, nyt jo alkavassa räntäsateessa. Onkijärvelle johtavan pistopolun jätimme tällä kertaa kävelemättä. Autolle saavuttuamme matkamittari näytti kuljetun 9,5 kilometriä ja aikaa oli käytetty kolmisen tuntia.

Koska päivästä oli kulutettu vasta aamupuoli, oli vielä hyvin aikaa katsastaa aivan lähellä, juuri ja juuri Lavian ja Satakunnan puolella oleva pikku nähtävys: aivan maantien varteen useana pikku purosena kuperan kallioselänteen yli virtaava putous. Sillä on härskinhauska nimi Velhonvitunputous. Se, jota nimen etymologia kiinnostaa, voi katsoa sen googlesta!