Syyssunnuntai Siikanevalla

Tälle syksylle (2025) suunniteltu retkiporukkamme Lapinvaellus peruuntui, ja syyslomaviikon ohjelmaan tuli siten tilaa korvaavalle toiminnalle. Sen täytteeksi sopi hyvin vaimoni ja hänen veljensä seurassa tehty pyhäpäivän retki Ruovedellä sijaitsevalle Siikanevan soidensuojelualueelle. Se onkin lähellä, vain vajaan tunnin ajomatkan päässä kotoamme - matalan kynnyksen retkikohde siis. Perillä odottaa kymmenkilometrinen kierros tämän Pirkanmaan laajimman (9,5 neliökilometriä) luonnontilaisen suoalueen ympäri, osin sen laitoja seuraten, osin nevan halki kulkevia pitkospuita pitkin ja toisinaan hyödyntäen suon keskellä kohoavia, kuivempia metsäsaarekkeita.

Säätiedot päivälle eivät olleet kovin lupaavat, mutta ajattelimme pienen pisartelun kestävämme, ja ajoitimme lisäksi liikkeellelähdön niin, että ehtisimme maastosta pois ennen iltapäivälle povattua sateisempaa käännettä. Siikanevan pysäköintialueella oli ainoastaan yksi auto sinne saapuessamme, ja läheinen puolustusvoimien varikkoaluekin oli hyvin hiljainen.

Aikeemme oli kiertää reitti vastapäivään, koska tällä tavoin eväiden syöntiin passelein paikka, Jaarakanmaan laavu, olisi riittävän kaukana, ja ruokahalu ehtisi nousta sinne saapumiseen mennessä. Muita taukopaikkoja reitin varrella ei oikein olekaan, vain aivan pysäköintialueen läheltä löytyy toinen nuotiokehä. Alkumatka nevan itälaidalla on metsäistä, profiililtaan tasaista mutta aika juurakkoista polkua, mutta vaihtelun vuoksi se piipahtaa pari kertaa lyhyille pitkososuuksille. Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäaseman tutkimuslaitteistoja on parissa kohden asennettu nevalle, ja kulkijaa pyydetään infokylteillä olemaan niiden mittauksia häiritsemättä.

Metsäosuuksilla yritin vähän silmäillä, josko polun varrelta löytyisi syötäväksi kelpaavia sieniä. Aika vähän niitä kuitenkin näkyi, ja nekin kehnäsienet, lampaankäävät ja herkkutatit, joita taipaleelle osui, olivat jo pahasti ylikypsiä tai madonsyömiä, tai molempia. Parissa kohdassa jokin metsäkanalintu rymisteli oksistossa tieltämme karkuun, mutta muuten alkusyksyinen metsä oli äänetön. Karpaloita suolle näytti olevan tulossa, vaikka aivan kypsiksi ne eivät vielä näin syyskuun puolivälissä olleet ehtineet.

Pohjoisimman pisteensä saavutettuaan polku kääntyy Moskulanmäen juurella kohti etelää. Täältä alkavilla pidemmillä suo-osuuksilla maisema avautuu hienosti, ja karun nevan keskellä olo tuntuu aika pieneltä. Sää pysytteli edelleen pilvipoutaisena, mikä olikin mieleemme, koska sateessa pitkospuista olisi tullut liukkaat ja hankalat kulkea. Niitähän täällä on kilometrikaupalla. Jonkin verran toisellekymmenelle noussut lämpötilakin tuntui liikkeellä ollessa oikein sopivalta.

Vajaan parin tunnin ja 6,5 km taivalluksen jälkeen saavuimme Jaarakanmaan laavulle. Se on rakennettu isomman metsäsaarekkeen komealle näköalapaikalle, kalliolle, josta näköala Siikanevan läntiselle selälle levittäytyy melkein rannattomana. Laavun puuvarastossa oli hyvin polttopuita eväiden lämmittämiseen, mutta kovin paljon puita emme kyllä vajaan tunnin mittaisen tauon aikana ehtineet tarvita. Jälkiruokakahvit juotuamme olimmekin taas valmiita jatkamaan matkaa.

Kaksi kolmasosaa rengasreitistä kuljettuamme ei vastaamme ollut tullut ketään muuta kulkijaa, mutta laavulta poistuttuamme vastaan alkoi saapua pieniä retkiryhmiä. Kapeilla pitkospuilla vastaantulijoiden ohittaminen vaati vähän tarkkaavaisuutta, semminkin kun ne olivat monessa kohdin aika kuluneet, suovedessä pehmenneet ja suo ympärillä hetteinen ja upottava. Yhdelle vastaantulleelle pariskunnalle rouvani lahjoitti tulitikkuaskinkin, kun he kohdatessamme mainitsivat omiensa unohtuneen. Kyllähän retkellä makkarat pitää päästä paistamaan!

Viimeisellä osuudella ennen autolle palaamista reitti kulkee muuta ympäristöään järeämmän männikön halki. Muutenhan täällä metsä ei karujen kasvuolojen vuoksi ole kovin kookasta, ja paikoin se on hyvinkin kituliasta. Maastossa kolme ja puoli tuntia viivyttyämme pysäköintialue oli ehtinyt täyttyä, ja siellä oli nyt alkuiltapäivästä jo kymmenkunta autoa. 

Vielä ennen paluumatkalle lähtöä oli aikaa katsastaa Suomen luonnonmuistomerkki numero 1, jo vuonna 1924 suojelukohteeksi rauhoitettu Ollinkivi. Se on painovoimaa uhmaava, kärjellään tasapainotteleva isonpuoleinen siirtolohkare tienvarressa, vain parinsadan metrin päässä Siikanevan pysäköintialueen risteyksestä. Ollinkiveen liittyy myyttinen ennustus, jonka voi vaikka googlettaa.

Lyhyt mutta sitäkin kivempi retki!