Talven enteitä Kintulammella

Käymme säännöllisen epäsäännöllisesti pienillä ja joskus vähän pidemmilläkin patikkaretkillä vaimoni ja hänen veljensä kanssa. Talvikauteenkin sellaisia olemme toisinaan saaneet sijoiteltua, vaikka lumitilanne ja hämärät päivät silloin vähän rajoittavatkin niiden pituutta, kestoa ja ehkä hiukan innokkuuttakin. Joulun alla 2025, viikkoa ennen talvipäivän seisausta ja vuoden valottominta päivää saimme kuitenkin aikaiseksi piipahtaa Kintulammen retkeilyalueella Tampereen Teiskossa. Olemme käyneet siellä kahdestaan vaimo kaverinani vuonna 2018, kun se oli juuri avattu, ja alueesta on sen jälkeen kuluneina muutamina vuosina tullut hyvin suosittu lähiretkikohde. Sellainen tamperelaisilta oli aiemmin puuttunutkin.

Olin retkeä suunniteltaessa ajatellut lähtöpaikaksi pohjoisempaa P1-pysäköintialuetta läheltä Kortejärven tilaa, mutta tienviittoja seuraten päädyimmekin puolivahingossa P2-alueelle Kintulammen eteläpuolelle, ja sieltä käsin tuntui järkevältä lähteä liikkeelle myötäpäivään järven takaa kiertäen, ja kohti Kaulamoisen näköalakalliota. Reitin läntisimmän, kolmikilometrisen lenkin jättäisimme nyt väliin, kun mitään erityistä nähtävää sen varrelle ei osu, pari nuotiopaikkaa Kaulamoinen -järven rannalla enintään.

Pakkasta oli aamukymmeneltä pari - kolme astetta ja maa jäässä, mutta lunta ei näkynyt nimeksikään, vain kevyt kuura peitti avoimempia maastonkohtia. Kintulammen rannat olivat silti jo hyytyneet riitteeseen selkäveden päilyessä vielä sulana. Pakkasen kovettamaa polkua oli helppoa ja nopeaa astella, vaikka kova maaperä matkan edetessä alkoikin aiheuttaa kramppaustuntemuksia jalkapohjissani. Suuri vaiva se ei silti ollut, joskin vähän ärsyttävä. Ilma oli tyyni, eikä metsässä tuullut lainkaan.

Kintulammen reittien polut ovat leventyneet muistamastani lukuisten kävijöiden kuluttamina, vaikka juuri tänä joulukuisena sunnuntaina heitä ei kovin runsaasti liikkeellä ollutkaan. Muutamia pikkupakkasta pelkäämättömiä retkeilijöitä vastaamme kuitenkin käveli, ja eräs heistä kertoi viettäneensä edellisen yön alueella avolaavussa. Useimmat kuitenkin vaikuttivat olevan meidän tapaamme päiväretkellä, vain pienin repuin varustautuneina. Koska kulkumme oli sen verran kevyttä ja maasto helppoa, löysimme jo tunnin patikoinnin jälkeen itsemme alueen pohjoisimmasta kolkasta, ensin Kaukaloisen laavulta ja sen perään Kylmäsuon reunamilta, josta reitti kääntyy kohti Kirkkokiveä ja P1-pysäköintialuetta.

Paluureitiksi etelään täältä on kolmekin eri vaihtoehtoa (tai neljä, jos palaa tulojälkiään), ja niistä viehättävimmältä tuntui keskimmäinen, joka kulkee Vattulan suojellun ikimetsän halki. Sen siis valitsimme. Kintulammen komeimmat ja järeimmät petäjät kasvavat täällä suojelualuella, osassa niistä erottuu vanhoja metsäpalon jälkiä ja useat ovat romahtaneet tuulikaatoina maahan. Vain aivan polulle kaatuneet rangat on sahattu tieltä pois, muut saavat pikkuhiljaa maatua sijoilleen, kuten luonnonsuojelualueen koskemattomuus edellyttää. Suojelualueen rajan ylitettyään reitti kulkee Laukkisuon poikki, jossa kulku tapahtuu pitkospuita myöten. Pian suo-osuuden jälkeen ollaankin taas Kintulammen rannalla. Lammen itärannassa sijaitseva ulkoilumaja oli nyt varattu yksityistilaisuutta varten ja sen piha puomitettu, joten ohitimme pihapiirin kiertopolun kautta. Normaalisti majan pihassa oleva tulentekopaikka on kuitenkin kaikkien käytössä.

Taukopaikkojen tulisijat ja laavurakenteet ovat Kintulammella säästyneet siisteinä eikä niitä ole tärvelty ilkivaltaisesti. Niiden suunnitteluun ja sijoitteluun on myös käytetty tavanomaista enemmän vaivaa ja harkintaa, ja varsinkin Kirkkokiven holvimainen kiintolaavu on minusta hieno. Suosikkini alueen taukopaikoista on kuitenkin niistä eteläisin, Saarijärven kallioiseen niemekkeeseen rakennettu laavu. Se olikin paikka, jonne tähtäsimme tämän pikku retkemme lopuksi eväämme syömään ja nuotiotulille. Saarijärven maisemakauniin laavun heikkous on järven suuntaan avoin rakenne, mutta onneksi jäätyneeltä järvenselältä ei nyt puhallellut mahdottoman kylmästi. Emme silti viivytelleet paikalla tarpeettoman pitkään, vaan retkiruoat syötyämme ja jälkiruokakahvit hörpittyämme olikin aika palailla autolle. Hiukan alle kymmenen kilometrin reipas kävely raikkaassa talvisäässä oli tällä erää meille passeli työnäyte.

Luulenpa että seuraava käyntikerta näille tienoille voisi olla ajankohtainen, kunhan Teerentaival-retkeilyreitti Kintulammen ja Oriveden Pukalan välille lähitulevaisuudessa avataan. Sen reitin haluan vielä kävellä.