Tunturien rinteillä 2023

UKK-kansallispuiston kaakkoinen laita on monelle, itsellenikin, vähemmän tuttua seutua, mutta kaksi retkikaveriani kävi sitä viime syksynä koluamassa, ja he ihastuivat tienooseen ja sen rauhallisuuteen. Itse en sairauden heikentämänä silloin uskaltautunut mukaan, mutta nyt syyskuussa 2023 tarjoutui mahdollisuus uusintayritykseen, ja niinpä rinkat pakattuina porukkamme lähti perjantaina 8.9. ajamaan yönselkään, määränpäänä Sodankylästä Lokan kylään ja siitä itään johtava paikallistie niin pitkälle kuin se ajokelpoista on.

Maastossa oli tarkoitus viipyä likimain viikko, lauantaiaamusta 9.9. perjantaiaamupäivään 15.9. Suunnitelmana oli pystyttää hiukan pysyvämpi leiri jonnekin Jaurujoen tuntumaan, ja tehdä siitä sitten pistoretkiä isommille tuntureille ja muihin kiinnostaviin kohteisiin lähialueella. Näin ei tarvitsisi koko aikaa kuljettaa mukanaan kaikkea kantamusta, vaan päästäisiin kulkemaan kevyemmin, ja ehkä sitten tarpeen mukaan myös vähän pidempiä päivämatkoja.

Lähtöpisteeksi valitsimme ison ja pienen Sorvusselän väliin päättyvän ajouran, josta erkanee mönkijäreitti UKK-puiston reunaa ja Saariselän tunturialueen eteläisiä isomustuntureita kohden. Alkumatkan tiesimme tympeänpuoleiseksi kosteikoksi, joka sitten vajaan kahdenkymmenen kilometrin jälkeen kyllä muuttuisi kuivemmaksi männiköksi ja tunturien tyvialueeksi. Poroaitaa seuraavalta, kuraiselta mönkijäuralta olisi mahdotonta harhautua.

Tavoite oli käydä ainakin Vongoivan ja mahdollisesti joidenkin muiden Jaurun laaksosta käsin saavutettavien tunturien huipuilla. Leirielämää vietettäisiin sitten iltaisin nuotion äärellä ja katsottaisiin päivä kerrallaan mitä tehdään ja missä käydään. Lähtökohtana oli kaikin puolin rento ja joustava ohjelma.

Syyskuun viikko 37 tarjoaa mahdollisuuden monenlaiseen säähän, ja usein Saariselän korkeudella ruskahuippu osuu sen paikkeille. Nytkin puuruska oli hyvää vauhtia käynnistymässä, mutta maassa pääsävy oli aika kesäisen vihreä, eikä näyttänyt kovasti siitä punertuvan. Yöpakkasia ei vielä retken alkuun mennessä ollut ollut, ja ensimmäinen retkipäivä vaellettiinkin melkein helteisessä säässä, minkä haastavuutta vielä korostivat raskas maasto aapasoiden reunoja seurailevalla, hetteisellä polkupahasella sekä hyttysten ja polttiaisten parvet. Etenemisvauhti täysillä rinkoilla olikin hyvin maltillinen, ja hiki virtasi. Metsäkanalintuja riekosta metsoon pyrähteli reitiltä lentoon tuon tuostakin, mutta poroja ei näkynyt, ei ainuttakaan.

Lähestymismarssin ensimmäinen leiri pystytettiin Repoaavalta vetensä keräävän Iso-ojan varrelle jo alkuiltapäivästä. Se on viimeinen kunnollinen virtavesi ruoanlaittoa ajatellen ennenkuin tullaan Jaurulle, ja sinne asti emme jaksaneet autossa valvotun yön jälkeen. Otimmekin suorastaan pienet elvyttävät nokkaunet teltoissa ennen kuin toimerruimme päivällisen laittoon ja iltanuotiolle.

Varsinaiseksi leiripaikaksi löysimme kauniin tasaisen kankaan Jaurujokeen lännestä laskevan nimettömän sivupuron rantatöyräältä, noin kilometrin etäisyydelta Siulanruoktun autiotuvasta. Sinne saavuimme sunnuntaina aamupäivällä kun olimme ensin selvittäneet uuvuttavan Auhtijoenselän ja lasketelleet lyhintä reittiä jokilaaksoon kosteaa rinnesuon laitaa. Loppusuoralla Jaurujoki piti ylittää kahlaamalla, mutta eipä se mikään iso virta ole.

Telttojen pystyttämisen jälkeen päivässä oli vielä hyvin mittaa ja jaloissa voimaa, joten päätimme pyhäpäivän kunniaksi nousta heti ensimmäiseen tunturiin. Sokostin jälkeen korkein huippu Saariselällä on Vuomapää 691:een metriin kurottavine lakineen, ja leiristämme sinne etäisyys linnuntietä vain vajaat kuusi kilometriä - siis sinne!

Kevyin kantamuksin ja olemassa olevaa yhdyspolkua osittain käyttäen saavutimmekin tunturin alarinteet pikapuoliin, mutta alhaalla roikkuvat pilvet näyttivät valitettavasti peittävän sen huipun. Siitä välittämättä nousimme rakkaista rinnettä laelle asti. Näkyvyyttä maisemaan sieltä ei tosiaan sattuneessa säätilassa ollut yhtään, mutta laen jyhkeät kivimuodostelmat itsessään olivat kyllä näkemisen arvoiset, ja tunnelma muutenkin kohdillaan huipun saavuttamista juhlistavine Jaloviina-ryyppyineen.

Paluumatkalla meille kuitenkin tapahtui sellainen suunnistusvirhe, että näkyvyyden puutteessa kaarsimme rinnettä liikaa oikealle, pudottautuen väärään laaksoon. Vasta maiseman kirkastuminen alemmilla käyrillä ja väärännäköinen järvi horisontissa paljastivat harhautumisen, ja jouduimme sadatellen kiipeämään takaisin Vuomapään eteläharjanteille, jotta pääsimme takaisin Hopiaojan varteen ja sitä kautta leiriimme; parahiksi illan jo hämärtyessä. Ehdimmekin hetken jännittää loppuuko päivästä valo ennen kuin meiltä matka. Päivän seikkailu kostautuikin sitten väsymyksenä ja varhaisena nukahtamisena telttoihimme.

Maanantaiaamu valkeni ilahduttavan kauniina ja kirkkaana, ja toinen lähitienoon mahtitunturi Vongoiva tuntui kutsuvan meitä jo rinteilleen. Se sijaitsee leiristämme vajaat viisi kilometriä koilliseen, ja matkan varrelle osuisi myös sopivasti sen eteläpuolinen, kuvauksellinen jyrkänne, Vongoivanräystäs. Pikkureput selkään ja matkaan. Heti alkutaipaleella ohitimme pitkään ja jyrkkään jokirinteeseen rakennetun Siulanruoktun tuvan, mutta emme jääneet sitä nyt tutkimaan, vaan jatkoimme polkua pitkin kuilumaiseen Vongoivanjokilaaksoon. Vilkkaasti virtaavasta joesta yli taiteiltuamme matka eteni edelleen otollisia maastonmuotoja hyödyntäen ja vähäisen rinnepuron vartta kohden yläkäyriä ja maisemapaikkoja. Täälläkin näytti metsäkanalintukanta vahvalta. Muutamia japanilaisten arvostamia "matsutake" -tuoksuvalmuskoja ja runsaasti herkkutatteja havaitsimme myös.

Kirkkaassa auringonpaisteessa Vongoivanräystäältä aukeavat näkymät, joille ei mikään valokuva tee oikeutta. Mahtava paikka! Laakealakinen Vongoiva itse ei sitten ihan vastaavia horisontteja tarjoakaan, vaikka onkin muutamia metrejä korkeampi, 630-metrinen. Sen laella ja rinteillä oli lisäksemme useampi muukin retkiporukka liikkeellä, muualla heitä ei tällä retkiosuudella vastaan tullutkaan. Huipun tuulensuojaisessa kivirakennelmassa nautitun kenttälounaan jälkeen jäljellä oli vielä paluu teltoille, leirinuotiolle ja iltapuuhiin. Tälle etapille osui koko matkan jyrkin, irtokivinen rantarinne, kun ponnistelimme Vongoivanjoen varresta sen sivujokihaaraan ja tasaisemmalle ylängölle. Muuten paluu alamäkivoittoista maastoa kävi sutjakkaasti, ja leiriin pääsimme hyvissä voimin.

Retkiviikon edetessä säähän alkoi hiipiä epävakautta, ja pari vähän kosteampaa päivääkin koettiin. Kaikkein märin ja ikävin päivä osui tiistaille, neljännelle vaelluspäivälle, ja kun siihen mennessä olimme huiputtaneet jo Vuomapään ja Vongoivan, ajattelimme että voisimme teltoissa lojumisen sijasta käyttää päivän tehokkaammin patikoimalla takaisin autolle päin ja hakemalla loppuviikoksi toisen asemapaikan vähän lähempää Saariselkää. Sinne meidän olisi joka tapauksessa lopulta päästävä.

Niinpä sitten ankeassa sadekelissä ja märän aapataipaleen jälkeen raahauduimme Pajuojan rantamille, Sankavosan kääntöpaikalle, jota moni näyttää pitävän lähtöpisteenään näille tienoille jalkautuessaan (nytkin siellä oli pari autoa pysäköitynä). Muutamasta tervasjuurakon kappaleesta saimme työstettyä sen verran pätevän nuotion, että märimmät vaatteet ja varusteet kuivahtivat illan mittaan, eikä tarvinnut aivan märkinä kömpiä telttaan. Kävihän se vaatteiden kuivattelu myös eräänlaisesta ohjelmanumerosta. Omalle autolle oli tästä sijainnista enää kuutisen kilometriä, joten aamulla ei olisi kiire taipaleelle.

Matka autolle taitettiinkin määrätietoisesti keskiviikkona aamupäivällä parissa tunnissa. Jaurujoen maisemat nyt takanamme seuraava leiripaikka valittiin jo hyvin läheltä Kiilopään palveluita. Tiesimme Kiiloselän pohjoisnotkoon rakennetun Sivakkaojan laavun ja sen lähirinteet aika mukavaksi leiripaikaksi virtaavan veden äärellä, ja paikka tuntui tähänkin tarpeeseen hyvin sopivalta tukikohdalta. Keskiviikkona, parin tunnin autosiirtymän jälkeen olimmekin kohteessa jo alkuiltapäivästä, ja aseteltuamme varusteemme laavun seinustalle suojaan saimme ex tempore päähämme poiketa Kiilopään kahvilaan munkkikahville. Oikein maistuvat ne olivatkin muutaman päivän kuivamuonien syömisen jälkeen. Samalla soittelimme kukin retken väliaikatiedot kotiväillemme, koska täällä ihmisten ilmoilla puhelimiin oli tarjolla kunnolla kenttää.

Illan mittaan laavulla kävi jokusia päiväretkeläisiä jalan tai maastopyörillä taukoa viettämässä, mutta pieneksi yllätykseksemme kukaan ei aikonutkaan asettua laavuun tai sen maastoon yöksi. Niinpä illan hämärtyessä hirsinen kiintolaavu jäi yksin meidän käyttöömme, vain pari tuttavallista kuukkelia seuranamme. Paistelimme Kiilopäältä ostetut makkarat iltapalaksi, mikä olikin nyt hyvä ratkaisu, koska oma retkikeittimeni oli alkanut oikutella ja keitti vettä enää hyvin hitaasti. Retkikaverien keittimestä riitti onneksi kuumaa vettä loppureissun ajaksi minullekin. Asetuimme sitten lopulta hyvillä mielin laavun suojiin yöksi, ja ainakin itse nukuin hyvin makeasti, vaikka ilma viilenikin kirkkaassa säässä pikkupakkaselle.

Torstaiaamuna olikin sitten taas kaunis, kuuraisen kirkas sää, edellisiltana puhutulle lähitunturin huiputusretkelle erinomaisen parahultainen. Pienet eväät ja säävara reppuun, ja tuotapikaa olimme polun päällä matkalla kohti Terävänkivenpäätä, joka 530-metrisenä ja terävälakisena tarjoaisi 360 astetta näkymiä pitkälle taivaanrantaan. Aamupäivän lämmetessä päällimmäisen puseron sai kietaista reppuun, ja Niilanpään porokämpällä väenpaljouden keskellä pidetyn hengähdystauon jälkeen matka olikin enää loppunousua vaille huipennuksessaan. Odotukset eivät taaskaan olleet turhia, sillä Terävänkivenpäältä on tosiaan joka suuntaan mojovat näkymät, joita kelpasi lounasnuudeleita lusikoidessa tähystellä. Tällä huiputuksella tuli mielestäni tavallaan korvattua toissasyksynä luotaantyöntävän kovassa tuulessa kiipeämättä jääneet Rautupään ja Niilanpään laet.

Paluumatka laavulle Kaarreojan koivikko- ja mäntykankaista vartta myöten oikaisten sujui vauhdikkaasti, eikä tämäkään päiväretki tuntunut ollenkaan raskaalta vaikka sille kertyi mittaa viitisentoista kilometriä. Perillä laavulla päätimme virittää viimeistä yötä varten teltat, niin ne saisivat mahdollisuuden vähän kuivahtaa, ne kun oli viimeksi pakattu rinkkoihin Sankavosan sadesäässä. Siinä iltanuotiolla istuskellessamme taivaalle alkoi kehkeytyä orastavia revontulia, ja muutamassa minuutissa ne täyttivät jo melkein koko taivaan. Tätä taivaallista ilotulitusta kesti reilun vartin, ja se jäi mieleeni yhtenä hienoimmista näkemistäni.

Jos ensimmäisinä öinä teltassa oli ollut melkein liiankin lämmin, niin viimeinen yö Sivakkaojalla meni niin selvästi pakkasen puolelle, että makuupussiin piti tarjetakseen pukea muutakin kuin kerrasto. Teltta oli aamulla kuurainen ja ulos jätetty vesiastia saanut jääkannen. Syksy tuntui nyt etenevän nopeutetusti, kun parin viime päivän tuulet olivat riipineet koivuistakin lehdet jo melko vähiin.

Perjantai-iltapäiväksi oli varattu hotellimajoitus Saariselältä, ja siihen oli varhaisen heräämisen vuoksi sen verran aikaa, että ehtisimme vielä tekaista pikkuisen luontoretken. Siispä auto parkkiin hotellin pihaan, kaupasta vähän evästä ja sitten kohti aivan ulkoilukeskuksen vieressä kohovan Iisakkipään lakea. En ole siellä aiemmin käynytkään, vaikka Saariselkä muuten tuttu paikka onkin. Iisakkipään korkeus on 454 metriä, joten aivan mitätön nyppylä se ei ole. Sen huipulle asti johtaa leveä, helppokulkuinen, alarinteillä jopa valaistu luontopolku, useampikin, ja niillä kulkijoina mitä moninaisin ulkoilijoiden joukko vauvasta vaariin.

Noustessa kokee kasvullisuusvyöhykkeiden vaihtumisen alarinteiden männiköstä tunturikoivikoksi, ylärinteiden vaivaiskoivikoksi ja varvikoksi, mutta aivan rakkakivikoksi ei Iisakkipää huipullaankaan muutu. Tämän "huippuhetken" jälkeen olimmekin valmiit palailemaan alas laaksoon, valkoisten pöytäliinojen äären ravintolalounaalle ja kärkkymään hotellihuoneen valmistumista, ja näihin aurinkoisiin tunnelmiin päättämään tämän syksyn pääretken.

Minusta tällainen palasiin pätkitty toteutus oli vaihteeksi oikein toimiva ja mukava tapa tehdä viikon vaellus napapiirin pohjoispuolella. Aina ei ole pakko patikoida raskaassa kantamuksessa kieli vyön alla pisteestä A pisteeseen B tiukoin päiväetappitavoittein. Tälläkin kertaa käveltyjä kilometrejä kertyi kyllä 80 - 90 välillä, mutta niistä vain puolet täydessä rinkkavarustuksessa. Vaelluksella voi ottaa myös vähän rennommin. Katsotaan mitä ensi syksyksi keksimmekään.