Viikko Vätsärissä

Vuoden 2019 syysvaelluksen kohteeksi valikoitui Vätsärin erämaa Suomi-neidon vasemman korvan paikkeilla. Kolmen hengen retkipartiomme starttasi liikkeelle viikon 36 lopussa perjantai-iltana, ja tarkoitus oli ajaa yön läpi kuskia vaihdellen siten, että perille saavuttaisiin lauantaina alkuiltapäivästä. Lähtöpäivän iltana tarkistettu sääennuste lupaili retkiviikoksi aika mukavaa, lämmintä säätä, ja ainoastaan viikon puolimailla saatettaisiin saada sadetta.

Karavaanimme saapui Inarin Kirakkajärvelle suunnitellusti kello kahden maissa, ja tovin järkevää pitkäaikaispysäköintipaikkaa haettuamme jalkauduimme jo maastoon. Ruskasta ei vielä ollut oikein tietoakaan, maisema loisti vihreänä ja kesä tuntui yhä jatkuvan. Kirakkajärveltä lähtee kolmekin polun haaraa alueen uumeniin, ja niistä valitsimme suoraan itään, kohti Uutuanjokea ja Jankkilan varaustupaa lähtevän. Polut täällä eivät koko matkaltaan ole mitenkään selkeiksi kuluneita uria, koska maasto on niin äärimmäisen kivikkoinen. Sen sijaan niiden kulku osoitetaan päällekkäin pinotuilla kivillä siellä täällä. Tarkkana saa siis olla, ettei harhaudu reitiltä.

Eteneminen oli alkumatkan täysillä rinkoilla ja vaativassa maastossa totuttua hitaampaa, ja niinpä noin yhdentoista kilometrin matkassa Jankkilaan kuluikin nelisen tuntia. Lähes helteiseksi yltynyt sää teki myös parhaansa taatakseen meille hikisen taipaleen. Varausta tupaan meillä ei toki ollut, joten pystytimme telttamme porojen niittämän pihapiirin laitaan, mäntymetsän reunaan. Siinä oli hyvä hetki päivitellä maaston pienipiirteisyyttä ja miettiä seuraavien päivien etenemistä. Iltaruokaa tehdessämme nokkela kuukkeli kävi nappaamassa nuotiolta yhden eväsleipäni, kun olin hakemassa teltalta metwurstipakettia. Näin vähäisen hävikin ruokavarani vielä tässä vaiheessa retkeä kestivät hyvin, hymyilytti vain.

Etukäteen oli päätetty että osa matkasta kuljetaan Norjan rajan pinnassa pohjois-etelä -suunnassa railona aukeavan Routasenkurun myötäisesti. Se edellytti sunnuntaiaamupäivän ensi töiksi kahden joen, Pakanajoen ja Uutuanjoen ylityksiä, mutta koska vesi molemmissa oli matalalla, ei näistä suurempia vaikeuksia koitunut. Kumpikin jokiuoma antoi kuitenkin leveydellään ymmärtää että sulamisvesien aikaan keväällä näissä voi kuohua oikein kunnollakin. Uutuanjoki jatkaakin kulkuaan Varanginvuonoon asti, rajan takana Munkelvaksi nimettynä. Sen partaalta Routasenkurun harjanteille nouseminen avasi maisemia pitkälle Norjan puolella, ja kirkkaassa säässä näkyvyyttä riitti hyvinkin parikymmentä kilometriä, ehkä enemmänkin.

Eteneminen jatkui kurun itälaidalla rajaa nuolevaa raja- ja poromiesten polkua, kunnes se sitten päättyi jonkin matkaa keloista rakennetun Routasen partiomajan eteläpuolella. Sää oli edelleen lähes tukalan kuuma, kun käännyimme kurun puolivälissä sen halkaisevaan poikittaismurtumaan. Ohitimme pari komeaa jyrkkäseinäistä lampea, hienon, järeäpuisen haavikon ja sitten olikin edessä jyrkkä nousu kurun länsiharjanteelle. Taltioin huikaisevia maisemia hetken kännykkäkameralla, ja aloimme sitten urakoida kohti etelässä siintävää Hirvasselkää. Mitään selvää kulku-uraa ei täällä enää kulje, mutta porojen tallaamia jälkiä voi paikoitellen hyödyntää, kunhan tiedostaa etteivät ne välttämättä kulje sinne minne itse on menossa.

Maisema täällä on edelleen pienten lampien kirjomaa ja erittäin kivistä, joten askeleensa sai sovitella tarkasti eikä matkavauhti päätä huimannut. Matkalla kuultiinkin useamman kerran toteamus: "Tänne on tuotu kaikki Suomen ylimääräiset kivet", ja myös lampien laskeminen sijainnista selvillä olemiseksi pysyi kestohuulena. Totta puhuen paikannuksessa auttoi kyllä huomattavasti myös Karttaselain -sovelluksen säännöllinen kurkistelu. Siitä saattoi myös seurata, miten tuskastuttavan hitaasti viidentoista kilometrin matkamme rikkonaisessa maastossa eteni. No, eihän meillä tietysti mihinkään kiire ollut, päivänvaloakin riittää syyskuun alussa vielä iltayhdeksään asti.

Tälle matkaosuudelle sattui pari komeaa ikihongikkoa, joissa kahden miehen käsivarret juuri saattaisivat yltää isoimpien puiden ympäri. Kun tietää miten hitaasti puut näin pohjoisessa kasvavat, päättelimme että mahtavimmat petäjät saattaisivat olla lähes 500-vuotiaita. Olisi voinut luulla että marjoja olisi metsissä tarjolla hyvinkin, mutta niitä olimme nähneet yllättävän vähän. Variksenmarjaa oli runsaimmin, lisäksi mustikoita paikoitellen marjaisampina mättäinä. Puolukat möllöttelivät vielä puoliraakoina eikä lakkojakaan näkynyt kuin nimeksi kosteissakaan paikoissa.

Lopulta illan määränpääksi asetettu nimetön lampi Pikku Rovijärven lähellä alkoi häämöttää edessämme tunturikoivikon läpi. Retkikavereillani oli ollut leiri samassa paikassa kuusi vuotta aiemmin, ja paikan koordinaatit tallella GPS:ssä. Paikka olikin niin viehättävä ja leirinä toimiva että vietimme täällä pari päivää lähilammilla kalastellen ja olostamme nauttien. Leirimme sijaitsi rantatörmällä pienen kallion päällä, jossa vanha nuotiokehä oli valmiina. Polttopuiksi lähistöltä löytyi kuivia männynoksia, pari tervaskantoa ja yksi isompi kaatunut mänty. Leiripaikan valinta Vätsärissä onkin tavanomaista työläämpää; vettä, nuotiopuita ja tasainen teltanpaikka (kahdelle teltalle) harvoin löytyvät samasta paikasta.

Kalastus syvärantaisella asentolammellamme näytti aluksi lupaavalta, pienet lipat kiinnostivat lammen taimenia, ja kirkkaassa vedessä kalojen liikkeitä näki hienosti seurata. Kaikki vieheisiimme tarttuneet kalat olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän alamittaisia, joten ne oli päästettävä kasvamaan, ja syönti myös tyrehtyi tykkänään toisen leiripäivän keskipäivään tultaessa. Olimme ehkä sitten tulleet piiskanneiksi virveleillämme arat kalat pelästyksiin.

Yhdessä takaheitossa tartutin myös uistimen männyn oksaan, ja kevyt matkavapani napsahti tyvestä poikki. Ensin säikähdin kalastukseni loppuvan alkuunsa, mutta pikainen kenttäkorjaus katajatapilla ja epoksiliimalla palautti vavan kuitenkin vielä ilahduttavan ehoksi. Kalastus olikin erittäin mukavaa vaihtelua vaelluksen välipäivään, kun sääkin pysyi edelleen kirkkaana ja miellyttävänä. Mitä nyt polttiaiset pyrkivät käsiä pureskelemaan.

Keskiviikkoaamu sarasti pilvisenä ja muutama sadepisarakin putosi maahan asti, mutta sitten sade kuivahti, ja kirkastuva ilma imaisi meidät jälleen polun päälle. Tai polun ja polun, täälläkään ei merkittyjä reittejä ole, vaan ainoastaan porojen epämääräisiä uria ja joidenkin järvien rannoilla kalastajien tallaamia polkuja. Nyt suuntamme oli Taljavaaran ja Rovipään satulan yli, kohti länttä ja Vainosjärveä. Tarkoitus olisi sielläkin viivähtää pari päivää, jolloin viimeiselle Vätsäri-päivälle jäisi enää lyhyt siirtymä takaisin autolle. Matkalla pysähdyimme parille lupaavan näköiselle lammelle koettelemaan kalaonneamme, muun muassa lounastauolla ylemmän Porijärven lohkareisella rannalla. Kummoisia apajia näistä summamutikassa valituista vesistöistä ei ikäväksemme paljastunut. Maasto pysyi lampien, pienten selänteiden ja kivikoiden labyrinttinä. Pari pienempää, kristallinkirkasta puroa ylitimme tällä etapilla.

Jälleen pitkän siirtymisen päätteeksi maali palkitsi. Laajan Vainosjärven koilliskulmassa lepäävän poukaman pohja on rannoiltaan melkein kuin Kalajoelta tai Yyteristä, käsittäen kumpuilevia dyynejä ja valkoista hiekkaa puolikuun muotoon kaartuvana rantana. Leirimme nousi tuota pikaa rantapenkalle, ja retkikeittimet alkoivat kohisten keittää meille päivällistä. Täällä oli myös aivan oivallinen paikka uida päivän hiet pois, vaikka vesi olikin matalaa eikä enää läheskään kesälämpöistä.

Porojen lisäksi muita eläimiä oli tällä vaelluksella tullut näkyviimme aika vähän, mutta Vainosjärvellä kajautteli kuikka tunnistettavia huutojaan. Jokusia kuukkeleita, korppeja ja tiaisia olin tietysti voinut merkitä kuvitteelliseen havaintokirjaani. Loppuillasta taivaan poikki leimahteli hetken aikaa vihertäviä, pieniä mutta voimakkaita revontulia. Niitä oli kuulemma aiempinakin öinä ollut, mutten sikeästä unestani ollut herännyt niitä katsomaan.

Toista päiväämme Vainosjärvellä leimasi navakka mutta leuto etelätuuli, poukaman vesikin lainehti aivan vaahtopäinä ja tuuli tuiskutti rannan hiekkaa. Tarkentuva säätiedotus (jota norjalaisesta yr.no -palvelusta seurasimme) oli tosin peruuttanut päivälle vielä alkuviikosta ennakoidun sateen, joten kastumisen vaaraa ei olisi. Vinhan tuulen hyöty oli myös, että se piti aiemmin melko runsaina esiintyneet hyttys- ja polttiaislaivueet kurissa. Päivän ohjelmaksi suunniteltu Vainospään huiputus aiheutti kuitenkin pienen tuumaustuokion pukeutumisen suhteen: mitä ylle, jotta huipun viimassa tarkenee mutta ei kiivetessä läkähdy?

Vainospää ei ole mikään mahtitunturi, mutta koska ympäristö on varsin tasaista ja matalapuustoista, se silti erottuu 260-metrisenä maisemasta. Sen huipulta aukeaa siten 360 astetta näköaloja, ja Jäämeren rannan isot tunturit Norjan puolella häämöttävät majesteettisina horisontissa. Pitkään emme viuhuvassa tuulessa laella viihtyneet, vaan muutaman valokuvan otettuamme suuntasimme jälleen alarinteeseen. Tuulensuojaisissa laaksoissa lämpö alkoi taas kohota, ja kuoritakit sai riisua yltään. Kahdentoista kilometrin huiputusretki päättyi sitten Vainosjärven leiriin päivällispuuhiin ja polttopuiden tekoon. Uiminen ei nyt kovassa tuulessa enää houkutellut, eikä järvi kalaakaan tarjonnut kovasta yrityksestä huolimatta. Yö oli vielä edellisten tapaan kuitenkin hyvin lämmin, lähes kymmenasteinen.

Torstaipäivälle jäi enää kuusikilometrinen siirtymä takaisin Kirakkajärvelle. Se sujuikin varsin lennokkaasti reissussa keventynein kantamuksin ja vähillä tauoilla. Etenemistä sujuvoitti se että Vainosjärveltä kulkee jälleen karttaankin piirretty ja kivitorneilla maastoon merkitty polku. Alkupäästään se tosin toistuvasti katoaa kiveliöön, mutta mitä lähemmäs Kirakkajärven Vainosrantaa tullaan, sitä selvemmin polku alkaa piirtyä esiin.

Edellissyksyn tapaan jätimme yhden maastopäivän Saariselälle, jossa olisimme lähempänä viimeiseksi yöksi varattua hotellimajoitusta siistiytymistä ja virkistäytymistä varten. Niinpä ajelimme torstaipäivän kuluessa runsaan kahdensadan kilometrin etapin Kirakkajärveltä Saariselälle. Kiilopään kahvilassa munkkikahvit nautiskeltuamme tyhjensimme rinkastamme autoon muun paitsi yhden yöpymisen edellyttämät tarpeet, ja taivalsimme sitten Ruijanpolun alkupäästä löytyvälle laavulle vihoviimeistä maastoyötä varten. Iltanuotio paloi siellä puoliin öihin, ja kävimme vielä läpi matkan 31.8. - 6.9. kohokohdat. Taisimmepa siinä jo vähän seuraavan syksyn vaellustakin hahmotella.

Retkikaverini olivat sitä mieltä että Vätsäriä on nyt riittävästi nähty, ja seuraava Lapin retkikohde löytyisi jostakin muualta. Olin taipuvainen samalle kannalle, vaikka olimme nyt toki kulkeneet vain alueen pohjoisimpia osia. Vätsäri on rauhallinen, omintakeinen ja laaja erämaa-alue, joka kiinnostaa varsinkin kalastajia. Varsinaisia nähtävyyksiä siellä ei kuitenkaan juuri ole, vaan eristyneisyys ja hiljaisuus ovat sen valtteja ja vetonauloja. Muita kulkijoita seudulla on vähän, mekin näimme viikon aikana vain viisi muuta kulkijaa, joista neljä heti alkumatkasta Jankkilan autiotuvan pihapiirissä ja yhden kalastajan etäisen niemen nokassa. Omaa rauhaa siis riittää sitä kaipaavalle. Lapin luonto ei ole täällä sillä tavoin jylhää kuin suurtunturien ja suurten jokilaaksojen alueilla, mutta oma viehätyksensä Vätsärin vesistörikkaalla erämaa-alueella eittämättä on.

Olen jälleen tehnyt joitakin pieniä päivityksiä havaintoihini retkitarvikkeideni toimivuudesta Vätsärin viikon kokemusten pohjalta, ja niitä löytyy varustearvioista.